Lastut

Näitkö Hemingwayn täällä

2012-01-12T08:05:00.017+02:00

View Larger Map
Ernest Hemingway asui 1922-23 numerossa 74 Rue Cardinal Lemoine, Pariisin 5. kaupunginosassa. Se oli siinä ajassa, josta syntyivät Moveable Feast'iin (Nuoruuteni Pariisi, suom. Jouko Linturi, 1964) puretut muistot intohimosta kirjoittaa ja köyhyyden nipistelemästä vatsasta neljä vuosikymmentä myöhemmin. Sen Hemingway siis kirjoitti (1957-60) vasta vähän ennen kuolemaansa (kuoli 1961) ja kirja julkaistiin postuumisti viimeiseksi jääneen vaimon, Mary Welshin, editoimana.

Hemingway kirjoitti jossakin kirjeessään 1951:

If you are lucky enough to have lived in Paris as a young man, then wherever you go for the rest of your life, it stays with you, for Paris is a moveable feast.

Saman voinee sanoa mistä tahansa paikasta ja siellä asutusta nuoruudesta. Pariisi on tietysti paljon houkuttavampi kuin Tampere (mikäpä ei olisi), mutta muistojen makeus ei ole paikasta kiinni ja 'minne kulkeekin lopussa elämässään, paikka säilyy mukana', sillä nuoruuden muistot missä tahansa ovat 'mukanakulkevaa juhlaa'.

Aurora Borealis 70N, 30E

2012-01-03T12:20:00.003+02:00

The Aurora from TSO Photography on Vimeo.

Oheinen video on norjalaisen valokuvaajan, Terje Sørgjerdin, kuvaama Venäjän, Suomen ja Norjan rajojen ja Kirkenäsin läheisyydessä vuoden 2011 keväällä.

Music is Gladiator soundtrack "Now we are free"

Novelli kuukaudessa

2012-01-02T00:15:00.001+02:00

Jaha, jos et saanut romaania aikaiseksi marraskuussa ehkä siitä riittäisi materiaalia novelliksi.

Jos teet niin kuin kuvan Mari Mörö ja keksit hyvän aiheen, se kirjoittaa novellin ihan itse, pistät vain kynän paperille ja annat mennä.

2012

2012-01-01T07:45:00.006+02:00

Aamu heräsi
vanhalla tavallansa
tähänkin vuoteen.

Mahdollisuuksia

2011-09-03T17:24:00.002+03:00

Anchorage Daily News

Kaksi lentokonetta törmää toisiinsa Alaskassa lähellä Nightmutea Nelson saarella. Matemaattista mahdollisuutta törmäykselle maassa, jossa on vain vähän ihmisiä ja vielä vähemmän lentokoneita, lienee vaikea ilmaista numeerisesti niin, että se merkitsisi jotakin määritettävissä olevaa. Olisiko 10 potenssiin -9, -10 tai -11 oikean suuruinen luku.

Todennäköisyys sille, että salama osuu juuri sinuun, Arvoisa Lukija, tai miksei minuunkin, on ehkä luokkaa 1 mahdollisuus 500,000:sta. Asteroidin tai muun avaruuskiven osuminen juuri jompaan kumpaan meistä olisi ehkä luokkaa 1 mahdollisuus 20,000:sta.

Hiki rupeaa kihoamaan otsalle.

Muistan, kun joskus keskikouluaikaan (keskikouluksi kutsuttiin piinapenkkiä jota käytettiin lasten kiduttamiseen joskus keskiajalla) yritin karistaa kuoleman ajatusta pelkurinmielestäni, ja tämä asteroidijuttu tuli jostakin luettua. Unet saattoivat mennä moisesta ajatuksesta jopa useaksi tunniksi. (Nuorten poikien yleiseen tapaan unenlahjani olivat silloinkin vahvemmat kuin kuolemanpelkoni, joten mitään pysyvämpää vammaa näistä ajatuksista ei unenpuutteen vuoksi päässyt syntymään.)

Kuolemanpelkoansa voisi hyvin lievittää voittamalla täysosuman lotossa. Suomalaisessa lotossa (7 numeroa 39:stä) voittomahdollisuus olisi jotakin luokkaa yksi noin 15 miljoonasta. Toisaalta, jos lotossa täytyisi löytää 7 oikeaa numeroa 99:stä, olisi voittomahdollisuus luokkaa yksi noin 15 miljardista.

Eli noilla kahdella alaskalaisella lentäjällä olisi ollut saman suuruusluokan mahdollisuus voittaa tuollainen 99-numeroinen lotto kuin ajaa yhteen Alaskan tyhjällä taivaalla. Ja monta kertaluokkaa parempi mahdollisuus voittaa täysosuma suomalaisessa lotossa täyttämällä vain yksi lottorivi.

Toinen näistä lentäjistä (naislentäjä, joka teki onnistuneen pakkolaskun) säilyi hengissä. En osaisi edes arvata minkä suuruusluokan mahdollisuus on ajaa Alaskassa yhteen lentokoneella ja säilyä siitä hengissä.

Olipa mahdollisuus siihen mikä oli, ja varmasti puhuisimme hyvin pienestä numerosta, niin mahdollisuus sille, että kumpikaan näistä piloteista yleensä syntyi silloin kuin syntyi, on huimaavan monia kertaluokkia pienempi kuin kahden lentokoneen törmääminen Alaskan ilmatilassa.

Ihmisen syntymisen edellytyksenähän on juuri oikea lukumäärä oikeassa järjestyksessä olleita isovanhempia, juuri sellaisissa olosuhteissa kuin elivät, tehden täsmälleen sellaiset temput kuin eläessään tekivät. Jostakin Aatamin ajasta eteenpäin katsoen mahdollisuus juuri näiden kahden pilotin olemassaoloon juuri tässä ajassa ja juuri siinä lentokoneen kokoisessa volyymissa alaskalaista ilmatilaa olisi kai käytännössä mahdottomuus. Ottaen huomioon sen, että sekunninkin aikaisempi tai myöhäisempi saapuminen juuri oikealla korkeudella oikeaan paikkaan olisi voinut estää yhteentörmäyksen syntymisen.

Toisaalta, Arvoisa Lukija, taaksepäin katsottuna mahdollisuudet ovat huomattavasti paremmat. Esimerkiksi juuri meidän kahden olemassaololle on käytännössä täsmälleen 100 prosenttiset mahdollisuudet. Muutenhan me emme tässä katselisi toisiamme tämän virtuaalieetterin läpi silmästä silmään.

Mahdollisuudet ihmiselämän onneen, mielestäni elämistä voi hyvin sanoa suureksi onneksi, ovat siis toisaalta hyvin pienet että taas toisaalta hyvin suuret, riippuen siitä katseleeko elämäänsä eteen vai taakse päin. Olisi tietysti parempi, jos elämän onni olisi varmempaa nimenomaan eteenpäin eikä taaksepäin katseltuna.

Mutta se olisi tietysti aivan toisenlaista elämää aivan toisenlaisessa maailmankaikkeudessa.

LIntu ja laaseri [video]

2011-09-03T15:28:00.002+03:00

The cockatoo and the laser pointer [video] | Science | guardian.co.uk:

'via Blog this'

Klikkaa otsikkoa, se vie Guardian-lehden saitilla olevaan artikkeliin, jossa on leikkisä cockatoo-video. Tämä ei tarvinne mitään kommentteja.

Eniten varastetut e-kirjat

2011-09-03T10:01:00.013+03:00

Kuva Amazonilta

Kirjailijat ovat muusikoiden tavoin karvat pystyssä kirjojensa puolesta ja piraattikopiointia vastaan. Ja aivan oikein kun ovat pitämässä puoliaan, vaikka ehkä väärillä perusteilla.

Musiikkipuolella kai nopeasti huomattiin, että huonotasoisia piraattikopioita iloisesti varasteleva ja kuunteleva nuoriso osti oikeita, riistohintaisia musiikkituotanteita yhtä innokkaasti kuin ennenkin, joidenkin vähemmän tunnettujen muusikoiden osalta jopa entistä enemmän.

Vaihtoehto olisi tietenkin olla kokonaan julkaisematta.

Kirjallisuus on nyt siinä tilassa, jossa muusikot olivat noin vuosikymmen sitten. Monet kirjailijat, kustantajiensa kannustamana, ovat pitäneet huolen siitä, että heidän kirjojaan ei laillisesti ole saatavana sähköisessä muodossa. Sellaiset miljardöörijättiläiset kuin Stephen King, Stephenie Meyer ja J.K. Rowling ovat olleet näillä barrikaadeilla kirjailijakaartin etunenässä. Tämä ei ole mitenkään sanottavasti vähentänyt heidän suunnattoman suosittujen kirjojensa joutumista piraattilevityksen parhaat-listoille.

Mitä piraattilukijat sitten lukemisekseen haluavat?

Alla oleva vuoden 2009 bittorent-lista on ehkä yllättävä jopa näille jättijulkaisijoille itselleen.

Kymmenen 'parhaan' joukosta löytyy 'oikeista' kirjailijoista vain Stephenie Meyer, joka saattaa juuri tällä hetkellä olla eniten myyvä 'maaginen realisti'. Listalla on tietysti pornoa, erotiikka ja seksiä, ylivoimaisesti suosituinta viihdettä maailmassa. Leonardo da Vincin muistikirja on ehkä yllättävä listalainen paitsi jos muistaa millä hinnalla sen saisi omakseen. Myyntimiehiä ja muita vonkaajia on maailma pullollaan joten toisiin ihmisiin vaikuttaminen on äärimmäisen tärkeä taito, itse asiassa meidän suuret (heh heh) aivomme saattavat olla suuret juuri siksi, että omaisivat tällaisen suostuttelutaidon. Nuo tee-se-itse kirjat ovat tärkeitä, mutta niin kalliita, että monen aviossa elelevän miehen on pakko hankkia kirjat piraatteina.

Tosin piraattikirjan hankinta ei välttämättä ole pakon sanelemaa vaan vain internet-ajan kulua, jonkinlaista omenavarkautta siis. Varkaus netissä ei ehkä tunnu oikealta rikokselta ollenkaan, ei edes pieneltä näpistykseltä. Sehän on viatonta kuin verotettavien tulojen pimittäminen valtiokarhulta. Vai mitä?

1. Kamasutra
2. Adobe Photoshop Secrets
3. The Complete Idiot’s Guide to Amazing Sex
4. The Lost Notebooks of Leonardo da Vinci
5. Solar House – A Guide for the Solar Designer
6. Before Pornography – Erotic Writing In Early Modern England
7. Twilight – Complete Series
8. How To Get Anyone To Say YES – The Science Of Influence
9. Nude Photography – The Art And The Craft
10. Fix It – How To Do All Those Little Repair Jobs Around The Home

Kaapattu blogi

2011-09-03T03:23:00.000+03:00

Joku oli kaapannut Dionysoksen blogin muuttamalla jonkun widgetin koodia. Poistin kaikki widgetit (kuun aseman, viittajat ja statcounterin) ja ongelma korjaantui.

2011-09-03T02:40:00.001+03:00

Koe

Ehdotus vanhusten- ja vankeinhoidon parantamiseksi

2011-08-20T03:10:00.000+03:00

Rakentavan ehdotuksen tekijä on Sarianna Jylhä-Matilainen, josta saattaa tulla seuraavan hallituksen sosiaaliministeri tai sisäasiainministeri, kukapa senkin voi varmuudella sanoa.

"Laitetaan vanhukset vankilaan ja rikolliset vanhainkoteihin! Näin vanhukset pääsevät suihkuun, harrastuksiin ja ulkoilemaan. Kukaan ei pääse varastamaan heiltä... ja he saavat rahaa sen sijaan, että joutuvat maksamaan kaikesta. Rikolliset saisivat kylmää ruokaa ja joutuisivat olemaan tyystin yksin huoneissaan. Rahaa ei anneta ja valot sammutetaan klo 20.00... ja suihkuun pääsee kerran viikossa. Kopioi tämä ja katso kuinka pitkälle tämä kulkeutuu."

Australian villiä elämää

2011-08-06T06:08:00.006+03:00

Naamiokäpinkäinen eukalyptuksen oksalla

Kuvat ©Hanhensulka

Naamiokäpinkäinen (eli Coracina novaehollandiae ja eng. Black-faced Cuckoo-shrike) on viereisessä kuvassa omassa maisemassaan Australiassa Victorian osavaltion etelärannalla Phillip Islandin saarella kesällä 2011. Linnun naapureina elää koala-yhdyskunta, joka syö kuvan eukalyptus-puun (Eucalyptus globulus, eng. Tasmanian blue gum) lehtiä.

Australian villi elämä, miten tuo 'wild life' kääntyisi oikealle suomen kielelle, on yhtä omalaatuista kuin alkuasukkaansakin. Ajatellaan tässä hetki vaikkapa platypusta, lättänokkaista vesieläintä jonka naarailla on häntänsä päässä turvanaan myrkkypiikki.

Tosin englantilaiset kolonialistit tärväsivät australialaisluontoa tarpeettomasti tuomalla tulleessan englantilaista villieläimistöä kuten kaneja ja kettuja ammuttavakseen ja linnustoa, mm. intialaisen pihamainan (Acridotheres tristis, eng. Common Mynah), pari erilaista varpuslajia, laulurastaan ja mustarastaan sekä myrkyllisiä sammakoita ja tietysti kameleita, jotka ovat vallan villiintyneet mantereen keskustassa niin, että niiden määrää aiotaan vähentää, en tosin tiedä miksi.

Typeryydellähän ei ole rajoja. Ongelmia yritetään korjata tuomalla maahan lisää eläinongelmia, joita sitten aiotaan korjata vielä uudella ongelmalla ja niin edelleen, todennäköisesti ad infinitum.

Kiukkuinen koala eukalyptuksen kyljessä

Koalat ja kengurut ovat kai Australian tunnetuimpia villieläimiä. Koala on varmasti laiskin kaikista eläimistä, ehkä laiskiaistakin laiskempi. Se nukkuu sulattamassa vähäenergistä ruokaansa parikymmentä tuntia vuorokaudessa ja lopun ajastaan syö lisää jonkun eukalyptuspuun lehtiä, tai parittelee, jos syömiseltä on jäänyt ylimääräsitä energiaa tai jos muuten viitsivät vaivautua. Yhdellä uroksella saattaa lähipuissa olla haaremina puolentusinaa naaraita, laiskalle elikolle siinä on varmasti riittävästi vaivaa ja unenpuutetta.

Tuo ylimmän kuvan naamiokäpinkäinen istuu Tasmanian sinisen eukalyptuksen (eli Eucalyptus globulus, eng. Tasmanian blue gum) oksalla päästelemällä kriiark-ääniään, joita toiset käpinkäiset ehkä pitävät kauniina. Phillip Islandin koalat syövät pelkästään sen puun lehtiä, vaikka muualla maistuvat lehdet muistakin eukalyptuksista.

Laiskotteleva dingo roskiksessa

Itse tykkään dingoista, koiraihmisiä kun olen, vaikka ei kissoissakaan mitään sanottavaa vikaa ole, paitsi että eivät pidä koirista. Dingo (Canis lupus dingo) on joillakin aboriginaalikielillä warrigal tai walaku ja näitä nimiä on varmasti yhtä paljon kuin aboriginaalikieliäkin, joita lienee vieläkin jäljellä kymmeniä. Se on villi koira ja Australian eläinkunnassa 'uusi' tulokas, ja nykyisin tärkein petoeläin, vain parituhatta vuotta vanha. Nimittäin ennen meidän valkoisten kolonialistien tuloa ovat nykyisen Indonesian saarilta täällä käyneet kalastajat (tai tutkimusmatkailijat, kukapa sen tarkasti tietäisi) jättäneet jälkeensä eväinä mukanaan kuskaamiaan koiria, joista nämä nykyiset dingot ovat saaneet alkunsa.

Lokkikunta varmaan piti historiansa tärkeässä vaiheessa maailmanlaajuisen kokouksen, jossa päättivät ryhtyän ihmisten asuinkaveriksi. Täällä Australiassakin niitä on jokaisella roskakasalla, torilla, merenrannalla ja ilmassakin niin, että aika ajoin ei tiedä mihin jalkansa pistäisi sitä pahemmin likaamatta. Yleisin lokkilaji ainakin Viktoriassa on hopealokki (Larus novaehollandiae, eng. Silver Gull), jolle kumma kyllä on annettu suomalaiseksi nimeksi pelkkä käännös englanninkielisestä nimestä.

Alla oleva lokkipotretti on otettu Phillip Islandin lounaisnipukassa olevasta paikasta nimeltä Nobbies, jossa on yleensä hirmuinen määrä lintuja maassa ja ilmassa ja ehkä vielä niitäkin enemmän villielämää ihastelevia melburnilaisia, niin kuin tämä Hanhensulkakin. Lähellä on lintujärvi nimeltään Swan Lake, Joutsenlampi, jossa on vettäkin aina silloin tällöin. Sinne täytyy mennä auringon noustessa muuten ei näe kuin vedessä olevia renkaita, joista linnut ovat juuri räpsytelleet tiehensä rantörmän yli-innokkaita kolonialistibongareita pakoon.

Muiden bongareiden tulo on yleensä itsellenikin merkki siitä, että on aika koota kiikarinsa, kameransa, jalustansa ja rohkeutensa, että uskaltaa kulkea käärmeiden merkitsemää suopolkua takaisin autolleen nauttimaan jotakin vegetaarista aamuvälipalaa ennen kotiinlähtöä.

Hopealokki poseeraa

Isien jalanjälkiä

2011-07-31T18:02:00.016+03:00

Kuva Jaakko Häkkinen, Uralilainen sukupuu, 2007, kilpaileva kuva löytyy täältä

Peilistä katsoo totisena vastaan pari vaalean siniharmaita surumielisiä silmiä, kulmissa miljoonien hymyjen auraama vakojen verkosto, otsa ei ole sileä, laihat posket, lyhyeksi leikattu parta ja viikset, kahden millin siilitukka – ja korkeat poskipäät, jotka antavat selvän vihjeen siitä, mistä päin maailmaa pitäisi etsiä isiensä jalanjälkiä.

Vastakaadettujen mammuttien vierestä veriseltä jäältä puuttomalla aavalla lähellä mammutinluista rakennettua vähätaloista kylää kolmenkymmenen vuosituhannen takaa. Ja kulkemassa Dneprin tai Volgan rantoja metsästämässä keihäällä monimetristä sampea jossakin Valdain tai Vologdan ylängöllä kahdenkymmenen tuhannen vuoden takana. Tai yli kymmenen tuhatta vuotta sitten muuttamassa perheensä kanssa kohti pohjoista tai luodetta seuraten lämpiävässä ilmastossa vinkuvassa jäälakeuden viimassa hitaasti kohti supistuvaa jäämassaa laahustavia viimeisiä mammutteja, elinehtoja. Metsästämässä poroja Vienanmeren ja Laatokan välisellä kannaksella ja belugavalaita monisoutuisilla nahkaveneillä Vienanmerellä tai hylkeitä Itämerenaltaan hyisellä jäällä jossakin nykyisen Rautalammin ja Saarijärven välistä merenrantaa.

Silmät ovat samat silmät kuin kaikilla isillä, keho on parhaassa lihasvoimassa lähes viiteenkymmeneen vuoteen, mutta pelko estäisi lähtemästä noille metsästysretkille; perhe jäisi ruokkimatta, koko esi-isien ketju siittämättä ja peilikuva häviäisi, koska ei voisi olla olemassa. Toisaalta siinä se on, ja tottumushan olisi toinen luonto.

***

Jokin nostalgianhiukkanen houkutteli hyppäämään syvälle ajatusten kuravelliin ja hypistelemään taas Donnerin Elämänkuvia (Kirjapaja, 2004, suom. Laura Voipio).

Kirjassa Donner pähkäilee samojen kysymysten kanssa kuin kuka tahansa tavallinen tavis. Pohjavirtana ehkä pohdiskelu siitä, mikä on ollut oman olemassaolon ja siinä eletyn elämän tarkoitus. Vastauskin muistuttaa kovasti taviksen vastausta (eli rajusti yksinkertaistaen: no, enpä tiiä).

Suoraa tietä on Donnerin elämänkuvissa kovin vähän. Sivulta 192 luinkin, että:

”Ihailen avoimesti ihmisiä, joiden ura on ollut suora putki opiskeluajoista...joilla on ollut kyky keskittyä vain yhteen asiaan, elää tasaista perhe-elämää...vaimo...lapset onnellisia, hymyileviä ihmisiä...Unelma vakaasta elämästä...Kun sitä vastoin minun todellisuuteni heittelehtii.”

Kuulostaa jotenkin tutulta varmasti monelle muullekin kuin minulle.

Kai Donner Jörn Donnerin kirjan Isän jalanjäljillä kansikuvassa
(suom. Anna Paljakka, 2006)

Jörn D:n isä, etnohistorioitsija ja tutkimusmatkailija Kai Donner, kertoo päiväkirjassaan ennen Siperian matkoja 1911-1914 (Suomen Kuvalehti 32/2006):

"Nautin suunnattomasti siitä, että vihdoin pääsisin syventymään seutuihin, joita sivistys ei vielä milloinkaan ole koskettanut, joiden maaperää ei yksikään kulttuuri-ihminen ole polkenut."

Tossa on tarttuvaa ihkauuden hurmaa kosolti, mutta siinä on myös mustempi piirre, jossakin syvemmällä, vaikea tarttua, mikä lienee. Ehkä sanan ’kulttuuri’ käyttö puhumaan meistä vastakohtana ’kulttuurittomista’ siperialaisista tökkii nykyajassa.

Siinä ei välttämättä ole pahanilkisestä erottelusta tai kulttuurirasismista kysymys, vaan meidän ihmisten luonnollisesta ja yhteisestä uskosta, että oma kulttuuri, jumala, kansa tai aika on ylivoimainen muihin verrattuna. Mitä kauempana arvosteltava kulttuuri sijaitsee ajallisesti, maantieteellisesti tai ’kultuurisesti’, sitä enemmän uskotaan oman kulttuurin ylivertaisuuteen; sitä kutsutaan jopa nimellä ’sivilisaatio’ ja ’toisia’ nimitellään ’barbaareiksi’. Tätä ilmiötä voi itse kukin maistella ajattelemalla eurooppalaisten vähättelevää naureskelua USA:n amerikkalaistuneesta eurooppalais-kulttuurista, joka on sentään tuottanut Philip Rothin, Saul Bellow’n ja Kurt Vonnegutin puhumattakaan Marilyn Monroesta.

Kilpailussa kirjallisesta kuolemattomuudesta kulttuuriaikalaiset Euroopasta saattavat luiskahdella ojista allikoihin.

Kai D. kävi tutkimassa YLE:n Elävän arkiston mukaan ’suomensukuisia samojedeja’. Miten nämä ovat ’suomensukuisia’ on vieläkin minulta hämärän peitossa.

Kuva Samojedi talviasussa

Samojedeihin kai lasketaan joukko samojedinkielisiä kulttuureita, nykyisessä ajassamme suurelta osin entisiä paimentolaisia (nenetsejä, otsakkeja, tavgeja, jne), jotka vielä Kai D:n aikaan jotostelivat porojensa jäljessä jossakin Uralin ja Jenisein välisissä metsissä. Nykyisin heilläkin on kai pysyvämpiä asuinsijoja, apunaan moottorikulkuneuvoja, jopa helikoptereita, helpottamassa poronpaimennusta ja oikea-aikaisten poronpurenta rituaalien järjestämistä äkkirikkaiden venäläisten öljypohattojen ja näiden kuvankauniiden naisystävien iloksi.

Samojedien kielissä on paljon ainakin muiden uralilaisten kielten vaikutteita (kts esim Jaakko Häkkinen, gradu, Kantauralin murteutuminen vokaalivastaavuuksien valossa) vaikka suomalais-ugrilaiset vaikutteet saattavat olla vähäisempiä.

Isien jalanjälkien seuraajalle kieltä tärkeäpiä ovat tietysti ihmiset itse.

Geneetiset esi-isämme eivät ole muuttaneet tänne ’tiuhaan’ vaihtuvien kulttuuriensa mukana suurina ryhminä vaan ovat pääosin asustaneet täällä sitten jääkauden viimeisen maksimin ja puhelleet mitä kieltä milloinkin ovat osanneet: jälkeläistensä mukaan eteläsaamea, itämerensuomea, ja lopulta suomea (ja jos karjalankielelle annetaan sille kuuluva kieliarvonsa, myös karjalankieltä, tärkeästä savonkielestä puhumattakaan).

Geneettisesti samojedit eivät ole suomalaissukuisia, eivätkä vältttämättä edes kielellisesti.

Kieliryhmät ovat kuin rotuja, ne on luotu meidän luokittelutarpeemme tyydyttämiseksi. Ei ole ongelmia sanoa, että meidän oma lähipiirimme puhuu samaa kieltä, sopimuksesta kutsumme sitä suomenkieleksi, vaikka joku Pihtiputaan mummo ja pääkaupungin akateeminen kulttuurileijona eivät todennäköisesti puhu läheskään samaa kieltä. Mitä kauempana vertailua tehdään ajassa ja paikassa, sitä vaikeampi on osua oikeaan.

Erityisesti raja-alueilla saattaa ryhmittely olla kovin vaikeaa. Ns. uralilainen kieliryhmä kuulostaa juuri tällaiselta raja-alueen mukavuudesta tehdyltä määritykseltä. Vielä vaikeampi on uskoa uralilaisen kieliryhmän suomalais- tai ugrilaiskieliä vanhempaa olemassaoloa. Yhtä hyvin voitaisiin todeta, että monet Uralin alueen kielet ovat vaikuttaneet toisiinsa, sulauttaneet toisia kieliä ja kuolleet sukupuutteen tarpeettomina ja vain vähän ääntä päästäneenä. Ihmiset ja näiden geenit ovat kuitenkin jatkaneet elämää kuin mitään merkittävää ei olisi tapahtunut.

Jos kieli on tarpeeton, se on tarpeeton. Jos kielelle on olemassa tarve, se on elävä kieli.

DNA-tutkimuksetkaan eivät tue ’uralilaisen kieliryhmän’ olemassaloa (vrt kuitenkin mm. Häkkinen ja Tapani Salminen). Geenitutkimuksen tulosten tulkinta on kai lähes yhtä vaikeaa kuin kielentutkimus. Tutkimusten perusteella tehdyt ihmiskunnan muuttovirtojen arviot ovat kai vielä koko lailla lapsen kengissä. Vielä vuosi pari sitten väitettiin kiivaasti, että aikaisemmat eri alueiden ihmislajit (erectus, neandertalis, jne) eivät voi olla modernin ihmislajin esi-isiä, nykyisin asiasta kai ollaan toista mieltä, mutta tutkimus jatkuu.

Näitä tällaisen ajan takaisia kieliä puhuneiden ihmisten määrät, suomalaistenkin, ovat jääkauden päättymisen jälkeen olleet niin pieniä, että nykyajassa niistä puhuttaisiin uhanalaisina kielinä (niin kuin tietysti puhutaankin). Tämä tekee kielivaikutuksen (ja kielen muuttumisen) helpommaksi, jopa todennäköiseksi, kaikki kielethän ovat jatkuvan muutoksen alaisia.

Häkkinen sanoo mm.:

”Äänteenmuutosten valossa jyrkin kuilu erottaa juuri ugrilais-samojedilaiset kielet suomalais-permiläisistä...Voidaan siis melko luotettavasti sanoa, että kantauralin ensimmäinen murreraja on syntynyt juuri tähän kohtaan, vaikka jo melko pian tämän jälkeen länsiurali (> itämerensuomi, saame, mordva ja mahdolliset kuolleet kielihaarat) on eriytynyt keskiuralista (> mari, permi).”

’Ensimmäisen murrerajan’ tilalla voisi tuossa aivan hyvin puhua kielirajasta (joka tietysti on yhtä ongelmallinen sana kuin kieliryhmäkin).

Salminen sanoo kirjoituksessaan ’Problems in the taxonomy of the Uralic languages in the light of modern comparative studies’ mm.:

“...it must be carefully examined whether all of the traditionally assumed proto-languages qualify as distinct genetic units, or whether they are either based on very few diagnostic features that do not make them notably different from their parent languages, or whether the features attributed to them are actually better explained by areal influences...”

Häkkisen essee(Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa) vuodelta 2009 toteaa paljonpuhuvan sujuvasti:

”Soveltamani levikkikriteerin perusteella kantauraliin palautettavan sanan täytyy esiintyä ainakin yhdessä läntisimmistä (itämeren suomi, saame ja mordva) ja yhdessä itäisimmistä kielihaaroista (mansi, hanti, samojedi ja pienin varauksin unkari). Tiukempiakin levikkikriteerejä on esitetty (esim. K[aisa] Häkkinen 1983), mutta nähdäkseni uralilainen äännehistoria on viime vuosikymmeninä siinä määrin tarkentunut, että aukkoinenkin levikki riittää, kunhan äännevastaavuus on säännöllinen...”

Kielten välisiä suhteita on tuhansien vuosien pituisen aikakauden yli vaikea luotettavasti päätellä. Ääntämisen kehitys, ja kielten välinen sukulaisuus, tehdään vertaamalla nykykieltä suhteessa kielitieteilijän omaan käsitykseen protokielien sanastosta, äänneasusta ja syntaksista. Tutkijat esittävät toisistaan rajusti eroavia käsityksiä lähes jokaisesta asiasta, ero fiktioon on lähes olematon.

DNA-tutkimus on luonnollisesti paljon luotettavampaa (vaikka tulosten tulkintaa täytyy siinäkin tehdä tiedemiehen mielikuvituksen perusteella).

DNA-tutkimusten valossa samojedit ja itämeren-suomalaiset eivät ole läheistä ’sukua’ toisilleen (kts. esim. Kalevi Wiikin Suomalaisten juuret, Atena, 2004). Mutta mistäpä senkin voi varmuudella sanoa.

Pienet kansakunnat ja kieliryhmät ovat aina olleet ja tulevat kai aina olemaankin historian häviäjiä. Joko pakotettuja elämään jossakin periferiassa, henkisen Kehä III:n tuolla puolen, tai häviämään kokonaan maailman kartalta niin kuin on käynyt monille suomenkielisille ryhmille ja tietysti samojedeille, vaikka kulttuuri-ihmiset M.A. Castrenista lähtien ovat yrittäneet näitä pelastaa suomalaisugrilaiseen perheeseen, ehkä enemmän tunnesyistä kuin tosiasioihin perustuen.

Suomenkieltä puhuville tullee jossakin tulevaisuudessa tapahtumaan samoin. Me ehkä vaihdamme kielemme uuteen latinaan, jonkinlaiseen euro-englantiin, ja sulaudumme vaivihkaa euroopplaiseen perheeseen, johon kai jo pääosin kuulummekin DNA:mme perusteella.

***

Peilissä vaalean siniharmaat silmät tuijottavat yhtä alakuloisina takaisin omiin silmiini, joiden väristä tai olemuksesta en tiedä muuten kuin väärinpäin heijastetun peilinkuvan perusteella. Poskipääni ovat yhtä korkeat kuin silloin kuin aloitin tämän kirjoituksen. Jääaavat kutsuvat kaukaisuudesta hyvinvoivaa pelkuria. Mutta kutsu kaikuu kuuroille korville ja sanat ovat tuntemattomalla kielellä sanottuja...

***

P.S. Tämä oli tarkoitus julkaista kesäkuussa, mutta unohtui keskeneräiseksi bittiavaruuden näkymättömän kuran keskelle näkymättömien voimien puristukseen.

Eivätkö tiedemiehet olekin merkillisiä: näkevät näkymättömiä ja syyttelevät uskovia ja toisiaan samasta asiasta.

Vuosi 2011 on jo vähän pidemmällä

2011-07-27T09:06:00.005+03:00

Kuva: Hanhensulan työhuoneen käsikirjaston vasenta laitaa syksyn alussa 2011

Blogi on jäänyt ohitusraiteelle odottamaan muiden kiireiden loppumista. Arvoisan Lukijan ei tarvitse luulla, että tämä loppuisi tähän; kirjoittaminen vaatii ajan lisäksi motivaation, jota ei aina ole.

Kuvan kirjoja on lueskeltu ahkerasti tämän vuoden aluksi. Lukemisen pääteemoja on ollut kaksi: postmodernismi tai poststrukturalismi (miten vain haluamme kutsua tätä nykyistä kirjallisuusvaihetta länsimailla) ja kritiikin teoria. Molemmista on vuosikymmeniä julkaistu toinen toistaan ratkiriemukkaampia vuodatuksia, joiden parissa ei illalla tarvitse pelätä unettomuutta.

Kolmantena kesän ja alkusyksyn teemana ovat olleet 1700- ja 1800-luvun kirjat alkaen Tristan Shandystä, Robinson Crusoen kautta 1800-luvun vahvoihin naisiin ja Dickensiin. Tosin Jane Austen taisi kirjoittaa ensimmäiset tarinansa jo 1700-luvun lopussa, Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin nousun aikoihin, mutta George Eliot on vankasti 1800-luvun poliittisen heräämisen ajoilta. Nämä kirjat eivät valitettavasti näy käsikirjastossa, osaksi ovat tuolla 'pääkirjaston' puolella ja osaksi bitteinä HP:n sisuksissa.

1700- ja 1800-luvut ovat kai keskiluokkaisen, hillittömän harmin leimaamaa vallankumousta.

Eurooppaa innokkaasti rakentavaa keskiluokkaa harmitti hillittömästi oma osansa ja se vaati itselleen enemmän kuin yhteisen uskonnon lupaaman taivasosan, joka Ilmestyskirjan mukaan tuntui enemmänkin lottovoitolta kuin varsinaiselta palkkiolta: Armon lottovoiton kai saa vain 144,000 (Ilm. 7:4) sinettiotsaista, Tulitaivaan, Empyreumin, ikuisuuteen halajavaa Israelin sukukuntalaista, ja monet senaikaiset henkilöt osasivat jo laskea.

Taivasosan sijasta vaaditiinkin palkkiota siitä, että keskiluokka oli senaikaisessa nykyhetkessä olemassa ja rakentamassa yläluokan tyhjäntoimittajien lisäksi itselleen taivasta tänne maan päälle - tai ainakin tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa; ja jotakin kouraantuntuvaa, lähinnä kai rahaa, tavaraa ja vaikutusvaltaa oltiinhan tultu kapitalistiseen yhteiskuntaan, jossa henkiset arvot - jopa oma sielu - kaupattiin Mammonalle.

Austen, Dickens ja Eliot katsovat ongelmaa eri tahoilta. Austen naisen asemaa ja siihen liittyen omaisuutta, Dickens lasten kohtelua ja sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta, Eliot yhteiskunnallista tasa-arvoa ja tietysti naisten asemaa naisten osalta kriittisemmin kuin Austen. Brontën sisarukset romantis-goottilaisine tarinoineen maistuvat edelleen omassa miehenmielessäni liiaksi chiclitin makuisilta, joten niihin ei aivan helposti tule uudelleen tartuttua.

Austenin Mansfield Park (suomeksi Kasvattitytön tarina, suom. A. R. Koskimies, Karisto, 1954) ja Emma (suom. Aune Brotherus, WSOY 1951) tulisi lukea peräkkäin. Ensimmäisen Fanny ja toisen Emma ovat Austenin ihmisluonnon (human condition) kritiikissä henkevyyden eri ääripäissä: molemmat humanistisia älypäitä, Fanny syrjäänvetäytyjä ja Emma aktiivinen toisten asioihin sotkeutuja. Moraalina näissä tarinoissa saattaisi olla se, että oikean immeisen tulisi ajelehtia jostakin näiden kahden naisen välimaastossa.

Dickenshän on rahantunteva satiirikko, jonka henkilöhahmot on kaiverrettu oiviksi stereotyypeiksi. Ajatellaan vaikka hänen juutalaisiaan: Fagania Oliver Twistissä tai tämän anteeksipyyntöä, Riah'ia, Our Mutual Friend'issä (lienee vielä suomentamatta?). Kirjat ovat teemoiltaan vähän samanlaisia, tosin Twist on vielä lapsellisen sinisilmäinen tarina verrattuna tähän Yhteiseen ystäväämme - Dickensin viimeiseksi jäänyt romaani, jossa näkyy lopputuotannon (Dombey ja poika-romaanista alkaen) tummuus ja satiiria peittelevä sosiaalinen kritiikki.

Dickens oli ensimmäinen kirjallinen supersankari, jo omassa ajassaan eikä vain jälkimaailmalle niin kuin kävi mm. Kafkalle. Onko Dickens kaikkien aikojen tärkein romaanikirjailija, tärkeämpi kuin Dostojevski, Tolstoi, Austen, Roth, Bellow? Kukapa senkin tietää.

Eliotin kirjat ovat jokaisella lukukerralla parempia ja parempia, Middlemarch (suom. Aune Tuomikoski, 1966) taitaa olla hänen arvostetuin kirjansa vaikka Silas Marner (Silas Marner, Raveloen kankuri, suom. Ferd. Ahlman, 1869 tai Kankuri ja hänen aarteensa, suom. Väinö Siikaniemi, 1925) saattaa olla tätä parempi romaani (mielipiteethän ovat aina kritisoitavissa).

Yllä olevassa kuvassa näkyvistä kirjoista voisi mainita sen verran, että Italo Calvino ja Umberto Eco ovat nautittavinta lukemista ja kritiikin teoria, vaikkakin kovin mielenkiintoista, kuitenkin periaatteessa pettymys. Jotenkin samanlainen tunne kuin sosiaalisesti kantaaottavan kirjan viimeinen luku, josta jää aina pahanlainen maku lukijansuuhun, itsestäänselviä kliseitä toisteleva paatoksellinen maailmanparannus ei ota istuakseen luettavaksi vaikka sitä yritettäisiin kovalla voimalla istuttaa.

Vielä erikseen mainittakoon Mario Vargas Llosan Aunt Julia and the Scriptwriter (Julia-täti ja käsikirjoittaja, suom. Sulamit Hirvas. Otava, 1992), joka on viimeisimmän Nobel-kirjailijan nyrkinisku päin Gabriel García Márquezin pläsiä. Nämä kirjalliset jättiläisethän kävivät jonkin kulttuurifestivaalin eteisaulassa samaan aiheeseen liittyvän oikeankin nyrkkitappelun, jossa kai triangelin kulmina olivat nämä kaksi kirjailijaa ja Vargas Llosan vaimo, huhutaan ilkeämielisesti - ja varmasti aivan ilman päätä tai häntää, vaikka onhan siitä mustasilmäinen kuva jonkin meksikkolaislehden arkistossa ja muuallakin.

Ja siitä tulikin mieleen, kun tämä viimeinen kappale tässä alkaa, että kirjallisuudenkin suhteen ihminen on mitä syö. Paskan jauhanta hukkaa arvokasta elämänaikaa ja likaa sielua niin, että liasta on ajankin kanssa vaikea päästä eroon, nuorena tätä ei tule edes ajatelleeksi ja jonkun viisaamman ohjaus siinä vaiheessa saattaa olla tulevalle elämälle ensiarvoinen asia. Siksi kirjallisuuden opetuksen tulisi olla innokasta ja laadukasta, sehän tietysti on tärkein oppiaine koulussa.

Misty'ä Misty'n perään nostalgiannälkäiselle

2011-06-29T12:40:00.016+03:00

Kiertelin katselemassa Katri-Helenaa YouTubilla ja vastaan tuli hänen tulkintansa Misty'stä vuodelta 1973, äänitetty aikaan jolloin hän oli lähestymässä parhaita vuosiaan (jotka kai vieläkin jatkuvat). Joka tapauksessa kuuntelu tömäytti nostalgian kyyneleet silmäkulmaan ja aloin etsiä lisää mistyä ja löytyihän sitä. Misty on Erroll Garnerin sävellys vuodelta 1954, sanoittaja on Johnny Burke.

Aloitetaan vaikka Katri-Helenan versiolla:

Ja sitten jatketaan vaikkapa Ella Fitzgeraldin versiolla:

Seuraavaksi esiintyy Sarah Vaughan (1974) ja lisää portaattomasti loppuun Tenderly'n:

Seuraavana vaikkapa Julie London, jolta ei ole kuin audio ja kaunis kuva tarjolla vuodelta 1960:

Entäpä unkarilaista mistyä, esittäjänä Myrtill Micheller tällä vuosituhannella:

Laitetaan sitten instrumentaaliversiokin, vaikkapa säveltäjän oma tulkinta, joita tietysti on useita YouTubella. Tämä on tallennettu Brysselissä Belgian radio/televisiofirman BRT toimesta joskus musta-valko-aikaa, vuosiluvusta ei ole tietoa:

Mistyä on nyt sitten muuallakin kuin tämän kirjoittajan silmässä. Ja YouTubilta löytyy vielä paljon muitakin, jopa loistavia amatööriversioita, jos haluttaa kuunnella.

Muhkeat myyjät

2011-06-27T14:23:00.008+03:00

Kahdeksan kirjailijaa on ylittänyt miljoonan e-kirjan myyntirajan Amazonin Kindlelle (kuva vieressä).

Listalla ovat Michael Connelly, Stieg Larsson (Larsson varmasti pyörii pelkästä harmista väkkäränä haudassaan, kun ei hommannut kustantajaa aikaisemmin), James Patterson (sopiikin hyvin Kindlellä luottavaksi, eihän sitä muuten kehtaisi julkisesti sylissään pitää, eikä kai monia muitakaan näistä, vaikka toisaalta, eihän omia tapojaan ja mieltymyksiään pitäisi häpeilemäänkään ryhtyä ja mihin sen rajan vetäisisi, Jane Austeniinko, Khaled Hosseiniin kenties, viihdettähän löytyy kirjallisuudesta monelta taholta ja varsinkin lukijan silmästä, jos etsimään alkaa), mutta takaisin listaan, jolla ovat myös Nora Roberts, Charlaine Harris, Lee Child ja lastenkirjailija Suzanne Collins, kaikki oikeidenkin kirjojen myyntitilastojen vinttiketjusta siis.

Viimeksi listalle on yllättänyt John Locke, omakustantaja (ei, ei se kuollut liberaalifilosofi vaan yks' toinen Locke), mm. NYT:n best-selling-listalle yltäneellä kirjallaan Saving Rachel. Lockella on tietysti sopimus kirjojensa levityksestä Amazonin kanssa. Hänen viimeisin kirjansa, kai oikeutetusti, on nimeltään How I Sold 1 Million eBooks in 5 Months ja kuulunee tätä nykyä jokaisen omakustantajaksi haluavan lukulistalle.

Olen lukenut pari kirjaa kokeilumielessä Miniän (ei, ei sen vaan sen toisen) Kindlellä. Mielestäni käyttömukavuudessa on vielä parantamisen varaa. Tällä kehitysasteella Kindle on selvästi nyt markkinoilla olevista paras lukija (syväluotaavan, useita minuutteja kestäneen vertailututkimuksen jälkeen pääteltynä), mutta sopinee lähinnä tilapäiskäyttöön, esimerkiksi lentomatkoille, kesämökille, työmatkoille. Työmatkoilla siitä saattaa olla jopa todellista hyötyä, laite lukee nimittäin sujuvasti myös pdf-tiedostoja.

Älä ota

2011-06-26T16:35:00.001+03:00

Ja apropos, Eila Kivikk'aho...

Vuoden 1952 Eila runoili näin otsikolla Muuan Isämeitä

Anna meille - tarkoitan:
älä ota pois.
Vaikeata lastesi
luopua ois.

Elämäämme helpottaa
vaikket koskaan vois,
tätä pientä onneamme
älä ota pois.

Ja vuoden 1975 Eila ennakoiden soiden kuivausongelmia otsikon Vesistö alla näin:

Kuivaamaton suo
maan oma patoallas.
Ja senkö perkaat?
Millä sitten hillitset
kevään, suiston tulvat.

Ihastuttava e-kustantaja Pottereille

2011-06-26T04:17:00.001+03:00

Kuva, Pottermore

Kirjailija J.K. Rowling, joka on ulkoapäin katseltuna kuin eteerisenihastuttava runoilija (muistikuvistani koottuna jotenkin viuhkalaulaja Eila Kivikk'ahon, Virginia Woolfin ja yhden entisen englanninkielen opettajani oloinen), on päättänyt kustantaa ja julkaista itse Harry Potter-e-kirjat. Ja mikäpä siinä, turhaa maksaa välikäsille työstä, jota näiden ei edes tarvitse tehdä.

Paperikirjojen omakustantaminen on tietysti vaikeampaa ja työläänpää, vaikka kustannustoimittamisesta onkin kai luovuttu nykyaikaisissa kustantamoissa. Kirjan saattaminen painoon ja jälleenmyyjille vaatinee liikaa työtä omakustantajalta (muutaman runokirjan levittäminen niille, enintään noin 200 runojen lukijalle, jotka runokirjoja osatavat normaalisti, ei ehkä ole liian suuri työ yhdelle ihmiselle).

Rowling piti e-kustantamisoikeudet itsellään luovuttaessaan kirjojansa kustantajalleen, Bloomsburylle. Viisas nainen, ei ihme, että loi mieltäkutkuttavan, lähesuskottavan ja hyvin myyvän kirjamaailman myös. Kaikki Harry Potterit tulevat siis lopulta lähinpään tietokoneeseesi sähköisessä muodossa.

Potter-e-kirjoja ei suojata kopiointien estämiseksi, suojaushan ei kopiointia edes estä. Sen sijaan jokainen myyty kirja pystytään tunnistamaan jälkeenpäin sähköisen leimansa avulla.

Kirjojen markkinointiin ja 'Potter-tulenkantamiseen' on perusteilla uusi WEB-site, Pottermore, joka avattaneen joskus lokakuussa tänä vuonna.

Odotus

2011-06-17T16:52:00.003+03:00

Valokuvatorstain 212. haaste: odotus

Ja niin kuin usein käy, odotettu tulee liian äkkiä (ja tarkennus unohtuu).

Huckleberry Finn, Alan Gribben ja talibanit

2011-01-07T09:30:00.011+02:00

Huckleberry Finn, Alan Gribben and the Talibans.

Kuva on täältä.

Huckleberry Finn oli kai vielä minun ikäluokalleni tärkeä eskapistinen teksti, jonka avulla kului moni sateinen iltapäivä mukavasti aitan vintillä tai jossakin muussa piilopaikassa unelmoimassa lauttamatkoista pitkin suuria, hitaastivirtaavia jokia kuten esimerkiksi jämijärveläinen valtavirta, Jyllinjoki (olen kirjoittanut mm. tästä kirjasta joskus otsikolla Miehuuden kainalosauvat: poikakirjat). Luin tietysti tekstiä silloin suomeksi käännettynä, koska en englanninkielestä mitään vielä ymmärtänyt.

Syntymästään saakka Huckleberry Finn on ollut jonkinlainen kulttikirja, ja sitä voi kai jonkinmoisilla perusteilla sanoa Mark Twainin parhaaksi romaaniksi, sillä romaanihan kirja ilmiselvästi on, vaikka ainakin suomalaisena käännöksenä tulkittaan usein 'vain' poikakirjaksi.

Kirjan pääteema on Huckin kasvaminen ajattelemattomasta taparasismista neekeri-Jimin ymmärtämiseen ihmisenä.

Alkukielellä Mark Twain tietysti käyttää aikansa kielellisiä ilmaisuja. Intiaaneista hän käyttää teksteissään sanaa ’injun’, joka puhuttuna kuulostaa melkolailla samalta kuin jos se kirjoitettaisiin ’indian’. Mustista Twain käyttää sanaa ’nigger’, joka jo siinä ajassa lienee tulkittu vähättelevän rasistiseksi ilmaisuksi, vaikka ’kaikki’ sitä tietysti silloin käyttivät. ’Nigger’ esiintyy alkutekstissä 219 kertaa.

Ongelma historiattomalla tekstin arvioinnilla on, että kriitikon oman ajan arvot ja ennakkoluulot vaikuttavat tekstin – tai muun taideteoksen – arviointiin. Jos tekstiä muutetaan merkittävästi, sen merkitys tietysti muuttuu. Huckleberry Finnistä puhuttaessa ei puhella mistään toisarvoisesta teoksesta: on kyse romaanista, jolla on vankka sijansa amerikkalaisen 'kirjallisuuden kaanonissa’. Hemingwayn kerrotaan sanoneen kirjasta näin:

“All modern American literature comes from one book by Mark Twain called ‘Huckleberry Finn’.”

Eli jotenkin, että ”kaikki amerikkalainen kirjallisuus on lähtöisin yhdestä Mark Twainin kirjasta nimeltään ’Huckleberry Finn’”.

Vaikka tama ei pitäisikään täsmälleen paikkaansa, nimikään ei ole oikein, kirjan merkitys englanninkieliselle lukijakunnalle – ei, pitää sanoa lukijasukupolville – on täysin kiistaton.

Tekstiä on alabamalaisen kustantajan pyynnöstä sensuroinut ‘Twain-asiantuntija’ nimeltä Alan Gribben, Auburnin yliopiston englanninkielen ja filosofian opettaja. Sensuroijan perustelu ’nigger’-sanan poistamiseen on, että hän itse on ollut vaivaantunut opettaessaan tätä rasistista tekstiä oppilailleen. Tämänpäiväisissä haastatteluissa Gribben kieltää ajattelevansa Twainia tai tämän kirjoja rasistisiksi. Kielto ontuu. Jos teksti ei olisi Gribbenin mielestä rasistinen, sitä ei tietysti tarvitsisi sensuroida.

Mielestäni tämä Twainin tekstin tärvääminen on verrattavissa kristittyjen tuhoamiin antiikin taideteoksiin, joilta hakattiin sukuelimet ja kasvot pois uskonnollisen vimman vuoksi, neukkuajan historiallisten valokuvien väärennöksiin sen mukaan kuka kulloinkin oli vallassa Moskovassa, natsien kirjarovioihin ja Afganistanissa tapahtuneeseen Buddhan jättiläispatsaan tuhoamiseen talibanien toimesta. Kyseessä ei ole laadultaan erilainen vaan eriasteinen teko, ja siksi halveksittava.

Gribben on korvannut sensuroimansa ’nigger’-sanat, suomeksi ehkäpä 'nekru', sanalla ’slave’, orja. Tämä muuttaa kirjan sanoman toiseksi. ’Nigger’-sanalla on voimakas rasistinen merkitys, sekä omassa ajassaan että tietysti paljon merkittävämmin nykyajassa (Twainin ajassa se kuului yleiskieleen, nykyajan puhdistetussa kielenkäytössä ei).

Alkuteksti siis puhuu nimenomaan mustiin kohdistuvasta rasismista 19. vuosisadan amerikkalaisessa todellisuudessa ja mustien ihmisarvosta, eikä pelkästään ihmisten orjuuttamisesta, joka on muitakin kuin mustia koskettava asia. Kirjan lopussa Huck näyttää ymmärtävän mustien osaa paremmin kuin kirjan alussa ja teksti kuvaa siis Huckin kehittymistä ihmisenä.

Huckleberry Finniä on sensuroita Amerikassa ennenkin. Yksi syy lienee ollut se, että Jim on ollut parempi isähahmo Huckille kuin tämän oma, juoppo mutta valkoinen isä, joka lisäksi on saattanut olla suomalainen, mikä tässä lopussa vielä häpeillen tunnustettakoon.

Lisälukemista:

Guardian: New Huckleberry Finn edition censors 'n-word'

Los Angeles Times: The expurgated 'Huckleberry Finn'

Blog Beers with Demo: Airbrushing

Parempi lause

2011-01-04T11:03:00.011+02:00

Nythän on niin, että blogi on internetin sisällöntuotannon hopealankainen kultavärttinä. Jos haluaisi tutkia internettiläisten lajisielun syvyyttä, sen löytäisi parhaiten henkilökohtaisista bogeista. Ilman blogeja internet olisi vain pintavaahtoa, hetkellisiä sielunvärähdyksiä, triviaaleja uutisvälähdyksiä ja asiantuntijoiden tylyä asiatietoa.

Yritin elää monta kuunkiertoa pelkän Facebookin avulla, mutta eihän ajatus mahdu ulostulleena millään 420 merkin mittaiseen pakkopaitaan. Se tarvitsee ympärilleen tilaa kuljeskella, laajeta ja jopa supistua jos niikseen tulee, muuten saa aikaiseksi vain jonkinlaisen mölähdyksen, jonka kanssa ei viitsi, eikä onneksi tarvitse, kovin pitkiä aikoja elellä. Mölähdys hukkuu hetkessä uusien mölähdysten joukkoon, eikä sitä enää ole.

Blogi (lastu, aurinkolaiva) sen sijaa antaa aikaa niin Arvoisalle Lukijalleen kuin varsinkin kirjoittajalleen. Ehtii kaivella ajatuksiaan ja katsella lähdeteoksia. Blogihan on luovaa työtä, niin kuin oikeakin runo ja proosateksti: novelli, essee, pakina tai jopa kriitikon mustasappinen vuodatus. Kaikki sukulaisia keskenään, luovaa työtä, joistakin maksetaan, joistakin muista ei. Toisilla saattavat korvat olla kulttuurin suhteen, Nabokovin sanoin, 'pelkkiä ornamentteja' (oletettavasti tarkoitti ei-intellektejä taviksia), toisilla taas oikeille taajuuksille hienosäädettyjä instrumenttejä, kulttuuritutkia.

Joka tapauksessa nythän on niin, että tämä blogi tekohengitetään uuteen uskoonsa niin pian kuin vain suinkin keritään. Seuraava lastu on jo työn alla ja tällä viikolla pitäisi saada näytettävään kuntoon kunhan lauseet on viilattu kauniiksi. Tai ainakin 'paremmiksi' niin kuin Asko Martinheimo opastaa kirjassaan 'Parempi lause' (WSOY, 2000), tähän tapaan (s.11):

"...
Kerronnan yhtenäisyys, eheys ja johdonmukaisuus ovat tärkeämpiä kuin vastaavuus todellisuuden kanssa..."

Mutta odotuksensa ja mahdollisuuksiensa välillä ihmisellä on aina luomisen ikkuna, jonka avaamisessa saattaa olla voittamattomiakin esteitä. Tuostapa tuleekin mieleen se, mitä Kalle Holmberg sanoi suomalaisen näytelmän puolesta esseessään 'Todellisuus ja teatteriperinne' Kiila 30:ssä (Tammi, 1966), s.121:

"...
Tällä hetkellä odotan suurimmalla mielenkiinnolla Arvo Salon ja Marja-Leena Mikkolan lupullista tulemista suomalaiseen näytelmään. Molempien lupaukset ovat jo nyt ilmeiset. Odotan niin ikään Veijo Meren ja Eeva-Liisa Mannerin jatkoa..."

En tiedä vieläkö Holmberg odottaa suurella mielenkiinnolla. Ikkunoiden aukaiseminen on ilmeisen vaikeaa mestareillekin, puhumattakaan vaivaisesta blogikirjoittajasta, kirjojen lukijasta ja rakastajasta. Mutta parhaansahan on itse kunkin yritettävä. Jopa lauseidensa kaunistamisessa.

Eksotiikkaa, erotiikkaa ja muuta huvitusta

2010-09-05T07:00:00.012+03:00

Kuvat ©Hanhensulka 2010

Eksotiikka häviää tiedon lisääntyessä.

Jokainen joskus matkaillut on varmasti joutunut sellaisen kiusallisen totuuden eteen.

Jotkut ovat lopettaneet matkustamisen kokonaan. Jos kaikki paikat ovat yhtä eksoottisia, niin mikään ei ole eksoottinen, eikä ole syytä matkustaa saadakseen eksoottisia kokemuksia muistettavakseen. Niitä voi vaikka kuvitella, tai lukea Rudyard Kiplingin kirjoista.

Sitä odottaa omalta Shangri Laltaan kovin paljon.

Shangri Lan satama on vähän kuin avioliitonkin satama. Ennen sen löytämistä sitä ajattelee kuin kuuta ennen ihmisen ensimmäisiä askelia siellä: Onko se juustoa, onko se reikäinen, onko se asuttu, onko sen valo hopealangasta punottua siltaa metsälammen pinnalla lämpimänä kesäyönä, miten aukaista yksinkertainen koukkulukko sitä katsomatta, onko sillä väliä, että kuu ei ole koskaan lukenut Anna Kareninaa eikä juuri mitään muutakaan?

Tällaisia sitä helposti ajattelee Shangri Lastaan, eikä vain ajattele, vaan odottaan juuri niin olevan kuin ajattelee: ei sinne päin tai lähestulkoon, vaan juuri niin kuin sen on mielessään monet kerrat kuvitellut.

Muistan hyvin pettymyksen, kun joskus viisikymmentäluvulla yht'äkkiä ilman sen kummempaa valistusta amerikkalaiset paljastivat, että kuu on rutikuiva paikka – vähän kuin Turku, vaikka eivät amerikkalaiset ehkä juuri siinä yhteydessä Turkua maininneet.

Mutta varmasti tarkoittivat sanoa:

'Kuu on rutikuiva kuin Turku!'

Tai toisella kotimaisella:

'Moon is ruti-dry as Turku!'

Jotenkin tuossa ei olekaan englanninkielellä samanlaista terävän selvyyden oloa kuin suomeksi. Vaikka, jos sitä vähän parantelisi, siitä voisi tulla parempi:

'Moon is dry-ass Turku!'

No ei se paljoa parantunut, mutta kyllä se Turun kuvaukseksi hyvin kelpaa, vaikka Kuun kuvauksena se koetaan ehkä kuulaisten keskuudessa suurena loukkauksena, mutta onko sillä niin suurta väliä, mitä kuulaiset ajattelevat kunniansa loukkauksista. Mit...? Aivan niin, olen Arvoisan Lukijan kanssa täsmälleen samaa mieltä, vaikka en mielelläni käytäkään tuollaista kieltä.

Mutta, vaikka Turku varmasti kaivelee Lukijan mieltä jatkuvan kiihottavasti, niin ei nyt pitänyt Turusta puhua – ainakaan Shangri Lana.

Sen sijaan voin vakuuttaa, että Nepali on aina ollut mielessä Shangri Lana.

Sitä on ajatellut, tietoisesti mielessään mainitsematta Kathmandua, että täällä on kaupunki, joka on kuin Shangri La. Täällä on runollisen kauniita järviä. Täällä on vuolaana virtaavia mahtavia jokia, joiden varsilla sivistystä syntyi. Täällä on kullattuja torneja. Täällä on maa, johon voisi itse (se itse, joka on mielessä jotenkin Michael Cainen oloinen, sympaattinen unelmoija), siis itse tulla, astua esille ja huudettaisiin heti kuninkaaksi.

Hups, tuliko tämä kaikki puhuttua julkisuudessa. Sanoinko vahingossa tällaisia kuvitelmia ääneen, vaikka oli tarkoitus vain itsekseen taas ajatella.

Mutta näin ei edes täällä Nepalissa ole. Todellisuus on jotenkin todellisempaa kuin kuvitelmat.

Ja todellisuudesta puhuakseni: Voi olla, että jos Suomi olisi kuin Englanti, niin minäkin olisin täällä kolonialistina, vaikka tunnen itseni mieluummin liberaaliksi humanistiksi.

Täällä on yksi englantilainen, johon hyvin sopii sana 'slob' (niin kuin kovin moneen muuhunkin englantilaiseen, ja vielä useampaa ranskalaiseen, mutta olkoot ne nyt rauhassa saippuoittaan). Lisäksi hän on seksisti ja rasisti ja kolonialismin apologisti, sanalla sanoen: tyypillinenenglantilainen.

Yritän välttää hänen kanssaan syömistä. On vaikea syödä kohteliaasti sellaisen henkilön kanssa, joka kertoo (kuulovaikeuksien vuoksi, joka ei tietysti ole hänen syytään) kovaäänisesti kolonialistisia, rasistisia ja seksistisiä latteuksia, sylkien samalla suuhunsa juuri ahtamaansa ruokaa pitkin omaa lautastaan ja hyvin tärkättyä pöytäliinaa aina minun lautaselleni saakka.

Jotenkin kauhulla tulee sellainen ajatus päähän samalla kun yritän varjella lautastani ainakin suuremmilta lihanpalasilta, olenhan sentään kunniallinen vegetariaani, siis sellainen ajatus, että jos olisin englantilainen niin olisin juuri tämän henkilön tapainen rasistinen, seksistinen ja kolonialistinen anakronismi ja 'slob', jolla on lisäksi täysin yhteensopimattomat värit ja rumasti roikkuvat housut ynnä hoitamattomat kengät, joihin on tungettuna harmahtavat, ent. valkoiset, tennissukat. Aivan, aivan: Lenita pyörtyisi pelkästä ajatuksestakin, mikä ei sinällään olisi täysin huono asia.

Enkä siis olisikaan täällä kohteliaanvaatimattomana, liberalistis-humanistisena kansainvälisenä (pikku)virkamiehenä, joka katsoo kiinnostuneen oloisena suoraan silmiin ja hymyilee ystävällisen vaatimattomasti jokaiselle kohtaamalleen henkilölle paitsi miehille, ja on palvelemassa Shangri Lataan kuin yhteistä hyvää, eikä suinkaan huudattamassa itseään kuninkaaksi. Vaikka – Arvoisa Lukija ei tätä ehkä vielä tiedä – vaikka siis täällä olisikin sattumalla juuri nyt kuninkaan virka vapaana.

En kuitenkaan tullut tänne siksi, vaan parantuakseni työnhimostani, rahanhimostani ja Nepalin lumostani.

Nimittäin asiahan on niin, että tieto vähentää uskomuksia.

Tämän sanominen näin ääneen tuntuu kovin lapselliselta, kun ajattelee sitäkin, että monet tiedemieheksi itseään kutsuvat uskovat joko avoimesti tai salaa – ajatellen varmuuden vuoksi ja matemaattisesti iäisyysasemaansa, Blaise Pascalin tavoin – kaiken maailman jumaliin. Meidänkin luterilaisia tiedemiehiä voisi mainita, jotka uskovat kristinuskon kolmeen jumalaan, joista kuviensa mukaan yksi näyttää jotenkin Karl Marxilta, toinen jotenkin palestiinalaiselta Intifada-taistelijalta, ja kolmas ajoittain Chevy Chaselta elokuvassa Näkymättömän Miehen Muistelmat.

Mutta kolme on kovin vähän jumalista puhuttaessa.

Nimittäin täällä Shangri Lassa jumalia on jokaisessa kadunkulmassa, on kotijumalia ja vierasjumalia, on naisjumalia ja miesjumalia, on kaupunkijumalia, käärmejumalia ja sadonkorjuujumalia (eikös tuo Karl Marxin näköinen ollut sadonkorjuujumalia joskus nuoruudessaan ennen aikaa nelisen- tai viitisentuhatta vuotta sitten luodessaan koko maailman kuudessa päivässä ennen kuin lepäsi seitsemäntenä ja ihaili kättensä töitä).

Itse asiassa täällä Shangri Lassa on jumala jokaiseen lähtöön, tuloon, tekoon ja ajatukseen, jonka voi kuvitella, eivätkä nämä ihmiset, joita muhamettilaiset ja kristityt kutsuvat ilkeyttään pakanoiksi, ole kovin nokonuukia siitä millekä jumalalleen milloinkin uhrejaan kantavat: pääasia on värikkyys ja rytmikäs meteli.

Lisäksi Shangri Lan jumalat ovat sikäli ajan hengessä kiinni, vaikka ovatkin jo kovin vanhoja – vanhempia kuin Karl Marx – että opettavat ihmisille uusia seksiasentoja temppeleidensä kattojen tukirakenteissa, mitä ei voi pitää mitenkään vähäpätöisenä asiana ajatellen vaikkapa lähetystyöntekijöitä ja näiden vaimoja ja heidän tunnetusti vaatimatonta yhteistä asentovalikoimaansa. Saattaa olla, että ensimmäiset kristityt intialais-nepalilaiset ja muut arjalaisrotuiset olivat vähintään hämmentyneitä saadessaan avio-oppia tänne ensimmäisenä tulleilta lähetyssaarnaajilta.

Nämä paikalliset oppaat esittelevät iloisen ylpeinä pienoisveistoksia iloisesti parittelevista uskovaisista ja väittävät, että ne, kuten Kama Sutra, olivat nimenomaan opetusintoa yhteiskunnassa, jossa vanhemmat olivat niin häveliäitä, että eivät kehdanneet puhua mukuloilleen kukista ja mehiläisistä.

Minä en usko Kama Sutran tai kattorakenteiden seksikuvaelmien opetustarkoitukseen.

Uskon sen sijaan, että ne on tehty samasta syystä kuin ns. taiteelliset naistenkuvat Rubensin rehevissä maalauksissa ja Playboyn keskiaukiokuvituksissa ja internetin videomateriaalissa: halvaksi erotiikaksi, Willendorfin Venus-patsaiden jälkeläisiksi.

Tosin en ole aivan varma olivatko Rubensin maalaukset halpoja edes omassa ajassaan – olihan hän aikansa rikkain taiteilija ennen kuin venytti likviditeettinsä liian ohueksi kerrokseksi elämänsä pinnalle ja menetti omaisuutensa senaikaisille liikemiehille – taiteentukijoille, jotka halusivat seinälleen rehevää pornografiaa ja mahdollisimman halvalla.

Sillä tavalla matkustaminen avartaa tietoja ja hämärtää eksotiikan olemattomaksi, eikä Shangri Lakaan aina selviä pienittä kolhuitta.

Noissa oheisissa kuvissa yhden patanilaisen temppelin tukirakenteista ei siis olekaan eksoottista Kama Sutran opetuskuvitusta vaan eroottista mieliku-vitusta.

Maailmaperintöä ja suomalaisia presidenttejä

2010-09-04T12:15:00.005+03:00

Tänään taas Kathmandun Durbar -aukiolla. Sen niminen on ainakin kaikissa kolmessa Kathmandu-laakson kaupungissa: Kathmandussa, Patanissa ja Bhaktapurissa.

Vanha nimi on Hanuman-dhoka. Täynnä temppeleitä ja museo, joka kuvaa Nepalin kolmen viimeisen jumalana palvotun kunkun elämää: Tribhuvan'in, Mahendra'n ja tämän pojan, Birendra'n (joka ammuttiin) . Kaikki samaa sukua ja 'jatkonimeltään' Bir Bikram Shah.

Tämäkin Durbar-aukio, niin kuin ne kaksi muutakin (tuossa alla olevassa videossa näkyvä isoin aukio on Bhaktapurin Dunbar), on Maailmanperintö ja näinollen YK:n armollisessa suojeluksessa, mitä se suojelu käytännössä merkinneekään. Ainakaan se ei edellytä YK-joukkoja siivoamaan haisevia roskia, jotka peittävät aluetta vähän kuin olisivat tarkoituksellista päällystetyötä.

Sitä museota kierrellessä sattui silmään tutunnäköinen kunniamerkki. Ja selevällä suomen kielellä siinä vieressä oli kunniakirja, jossa sanottiin, että plänikkä oli Koiviston antama kunkkuveljelleen. Ja itse merkissä Birendra-kunkulle luki, että 'Isänmaan hyväksi'.

Varmaan isänmaansa hyväksi Koivisto oli valkoisenruusun ketjuineen Birendralle lyönyt kaulaan ja tainnut antaa 'pystykorvan' samalla laakilla, sennäköinen ase siellä yhdessä lasikaapissa näytti olleen. Kuparilaatasta en saanut huonon valon ja erikoisennäköisten kirjainten vuoksi mitään selvää.

Tämä kunkkukin oli kova ampuja niin kuin Koivistokin, saaleilla vain oli eri määrät jalkoja.

Kunkku oli näköjään ammuskellut tiikereitäkin, niitähän oli Nepalissa vielä hänen aikaansa muutama sata. Eli hänellä on näin ollen yhtymäkohtia ainakin kahden Suomen presidentin kanssa: Mannerheim oli myös tapana ammuskella tiikereitä eläkepäivillään Suomessa silloin 20-luvulla. Tai siis Marskin ammuskelu tapahtui kyllä Intiassa eikä Suomessa - tietääkseni, mutta se on vain pieni yksityiskohta, josta ei nyt sen enempää.

Päivä Bhaktapurissa

2010-09-03T22:13:00.016+03:00

Video ©Hanhensulka 2010. Musiikki Aisha Duo, Despertar (Silent Songs, 1969).

Kävelin päivän (14.8.2010) Kathmandun naapurikaupungissa Bhaktapurissa ja näppäilin useimmiten tähtäilemättä lonkalta kuvia silmiin sattuvista ihmisistä tai muista ihmeistä. Kuvat eivät ehkä ole valokuvauksen historian parhaita laadultaan, mutta itselle tietysti korvaamattoman arvokkaita.

Bhaktapur on yksi kolmesta vanhasta kaupungista Kathmandun laaksossa, muut kaksi ovat Kathmandu ja Patan. Aikoinaan kaikkia kaupunkeja hallitsi Malla-sukuinen hallitsija (ennen 240 vuotta hallinneita ja muutama vuosi sitten kumoonkaadettuja Shah-suvun kunkkuja). Sekä Mallat että Shahit olivat joko veljeksiä tai muuten läheisiä sukulaisia ja paikallisten kapinallisten puutteessa tappoivat toisiaan aikansa kuluksi.

Yksi näistä Malla-kuninkaista näkyy hetken näissä kuvissa istumassa Bhaktapurin päätorilla pylvään päässä, ne vanhat hallitsijat tuppasivat korottamaan itsensä jumaliksi, muuten eivät ehkä olisi pystyneetkään varastamaan yksinkertaisen kansa, minunkaltaiseni siis, vapautta ja omaisuutta. Vieläkin on tietysti samat menot yhteiskunnassa, vaikka nykyiset ryöstäjät eivät olekaan nimeltään kuninkaita.

Projektista on yli puolet takanapäin, kotiin Melbourneen lähdetään 6 lokakuuta Bangkokin kautta niin kuin tullessakin.

Lento-onnettomuus Everestin juurella

2010-08-24T10:34:00.005+03:00

Kuva Himalaya Times: Lukla, yksi Nepalin turismin tärkeimmistä kentistä. Tunnetaan myös nimellä Tenzing-Hillary Airport. Kentän kautta kuljetetaan kaikki Everestiä ihailemaan menevät turistit, jotka jatkavat sieltä joko samoillen tai helikoptereilla.

Tämän aamun lento-onnettomuudesta Kathmandun lähettyvillä on vähän lisätekstiä ja Nepal TV:n tekemä videoDaidaloksen lennossa. Kuvassa näyttäisi olevan juuri Dornier, joka tapauksessa se on Luklan kiitotien lentoonlähtöpaikalla. Kiitotielle laskeudutaan vain tuolta toisesta päästä eli ylämäkeen ja lentoolähdöt suoritetaan alamäkeen.

Malagaseista vielä sen verran, että...

2010-08-22T06:53:00.003+03:00

Selvyyden vuokksi sanottakoon, että malagasit tuossa edellisessä lastussa ovat tietysti menettäneet Madagaskarilla herrakansan asemansa ja maan todellisuus on nyt aivan toinen kuin se oli silloin neljännesvuosisata sitten.

Malagaseja ei varmaan Euroopassa ole pidetty siirtomaaherroina, heitähän ei alkuperämaastaan mitenkään johdettu - eivät tainneet sinne päin edes pitää yhteyttä. Jostakin tuntemattomasta syystä vain olivat joskus vuoden tuhat paikkeilla muuttaneet Madagaskariin ehkä Borneon suunnalta (kielisukulaisuus on sinne päin) ja päättäneet, että uudella seudulla on hyvä olla, ja pitäneet omanaan koko maanosan (eihän sitä oikein kehtaa pelkäksi saareksi kutsua on se sen verran suurikokoinen ja kelluu kai omannimisellään mannerlaatalla).

Nyt maa on mennyt vielä enemmän alaspäin. Itsenäisyydestä Afrikan yleiseen tapaan on jo viisi vuosikymmentä ja Antananarivossa toisen väriset - ja kokoisetkin (malagasit ovat nimettäin yhtä pieniä kuin alkuperäisen maansa muutkin asukkaat) - ihmiset pitämässä valtaa.

Dance macabre ja hipaisevat olkapäät

2010-08-17T21:31:00.009+03:00

Video Hanhensulka: jollakin Olympuksen pikkukameralla filmattu Changu Narayanin Käärmejumalan juhlissa Kathmandun lähettyvillä 14.8.2010.

Aivan liian monta vuotta sitten istuin lasi erinomaista viskiä hentoluisissa kourissani Madagaskarilla, Fianarantsoan kaupungissa, joka taitaa olla omasta mielestään saarimaan kultturelli keskus, vaikka onkin melko kaukana pääkaupungista, Antananarivosta. Vähä kuin Jyväskylä siellä Suomessa siis, tai ehkä Turku? Fianarantsoan nimikin kuuluu malagasista suomeksi käännettynä jotenkin, että 'erinomainen koulutus'.

Olin tullut kutsuttuna näihin juhliin, ja olin aivan sopimattomasti pukeutunut. Häpesin asuani salaa vilpoisasti paitahiasillani, vaikka olinkin kietaissut soman solmion kaulaani ja vetäissyt jopa sukat jalkoihini.

Muut juhlijat olivat hännystakeissa ja pitkissä hameissa. Molemmat olivat nähneet parhaat vuotensa jo ehkä ennen omaa syntymääni, pukujen kantajatkaan eivät enää olleet kovin nuoria. Joka tapauksessa kaikki olivat koristeita kaupungin kermakakusta: useat ranskalaisten kolonialistien kouluttamia ranskalaisissa yliopistoissa tai eliitin omassa hallintokorkeakoulussa, virkamiehiä ja toimihenkilöitä, teknokraatteja ja kansankynttilöitä, jotkut professoreja maakunnan uusimmasta ylpeydenaiheesta, Fianarantsoan yliopistosta.

Hännyksiin ja lattiaa laahaaviin hameisiin pukeutuneet juhlijat olivat, ainakin pääosin, malagaseja, tulleet saarelle joskus tuhatkunta vuotta aikaisemmin Borneolta tai jostakin sieltä päin, puhuivat keskenäänkin voimakkaan murteellista ranskaa ja tanssivat nyt juuri jotakin vanhaa ranskalaiskolonialista seuratanssia, joka oli jotenkin hämärästi tuttu Tyrvään yhteislyseon vanhojen tassien kerhosta, johon jostakin raivoisanmustasukkaisen rakastuneen päähänpistosta olin joskus ilmoittautunut finninaamoineni. (Siitä muistuukin mieleen Proust ja hänen hedelmättömän toivoton rakkautensa Albertineen, mutta menköön saman tien pois mielestä, että tämä tarina pääsisi itse asiaan, eikä Proustilla tietenkään ollut naamassaan mitään niin rahvaanomaisen maatiaista kuin finnit ovat.)

Tanssijat kulkivat ympyrää lattialla, joka näytti liidutulta, ja pyörähtivät vakavina yhteen suuntaan ja kohta taas toiseen yhtä vakavina, kumarsivat ja niiasivat, niiasivat ja kumarsivat niin että hännystakin helmat ja avoimia kaula-aukkoja ympyröivät röyhelöt heilahtivat tarkoituksellisen merkittävästi. Evätkä pelkästään vakavina, vaan toden tosissaan, selittämättömän sentamentaalisen ja kunnioittavan nostalgiansa kynsissä.

Oli kuin tanssin tarkasti satoja vuosia sitten säännösteltyjä vakavia askelia olisi laahustettu Versailles'n saleissa, tanssijoiden iho olisi aasialais-afrikkalaisen ruskeanharmaan värinsä sijasta ollut kymmeniä esi-isäsukupolvia valkoisempi ja aika olisi ollut sata tai pari sataa vuotta aikaisempi. Niin kuin ehkä olikin.

Katselin tätä hännystelyä ja helmoja likaavaa askellusta sivusta, lasiseinän takaa, johon pianolla kolkuteltu musiikki ei kuulunut kuin muutamana irrallisena sävelen puolikkaana silloin tällöin. Ja yritin muistella mitä Camus oli joskus sanonut.

Ja muistinkin, muutenhan tätä juttua ei olisi voinut edes kirjoittaa. Hän nimittäin sanoi jotenkin, että todella absurdia on katsella lasiseinän takana kiivaan äänettömästi puhelimeen puhuvaa miestä. 'Ja miettiä', totesi siis Camus, 'miksi tämä on hengissä'.

Tanssijat eivät paljoa puhelleet lasiseinän takana, mutta Camus'n ajatus tunki väkisin mieleen herkullisten viskipaukkujen välillä. Tuhat vuotta pienellä ryhmällä ja vieraalla mantereella, ja silti elossa ja paikallisesti katsottuna, ja jos armeliaasti unohti ranskalaiset, jopa herrakansana, joka voi katsella alaspäin jossakin muualla laahustavia oikeita afrikkalaisia.

Madagaskarissa ei silloin juurikaan satanut, vaikka vuodenaika oli suunnilleen sama kuin täällä Nepalissa on juuri nyt. Kellon aika oli tietysti kovasti toinen, onhan täällä Nepalissa kellot vasta varttia vaille silloin kun muualla ovat puntit tasan.

Nepalissa sen sijaan on monsuunikausi parhaimmillaan. Parhaimmillaan siinä mielessä, että aika on oikea; olenhan nyt juuri täällä ja aina halunnut kahta asiaa: kokea aasialaisia monsuunisateita ja käydä Nepalissa. Olen tosin halunnut aina monia muitakin asioita, mutta niistä joskus toisella kertaa.

Sen voin jo nyt varmuudella sanoa, että aikaisemmmissa elämissä koettu länsiafrikkalainen 'monsuuni' Dahomayssa, Biafrassa ja Liberiassa ei eroa nepalilaisesta juuri millään merkittävällä tavalla: molemmat kohisevat maahan saakka tasaisena seinänä, kummatkin kastelevat kesäpaidan ja kesäisen tummansinisten housujen alla herkkänä karheutta pelkäävän ihon viimeistä ihohuokosta ja -karvaa myöten niin, että sitä tuntee todella olevansa märkä munaskuita myöten niin kuin kai suomeksi vieläkin sanotaan. Aivan kuin räystästynnyriin pudonnut kollikissa. Tai vastasyntynyt ja nurmikolle yllätyksekseen pötkähtänyt sonnivasikka.

Mutta siihen lasikaapissa kiivastelevaan absurdiin puhelimenkäyttäjään palatakseni, ymmärrän nykyisin ja jopa silloin Fianarantsoan baarissa melko hyvin mitä Camus tarkoitti. Vaikka tuon sanominen saattaa kyllä olla yltiöpäistä liiottelua.

Mutta kuunneltuani nyt jo kohta neljä viikkoa hotellin ala-aulan koreilla sohvilla istuen nepaliksi, hinduksi, punjabiksi, gusaratiksi, bengaliksi, urduksi ja newariksi käytyjä arjalais- indo-eurooppalaisia keskusteluja (höystettynä muutamalla lauseella näiden sukulaiskieliä, englantia, saksaa ja italiaa, joista sentään ymmärtää sieltä täältä sananpoikasen, ja tietysti tiibettiä, kiinaa ja japania), samalla kun olen yrittänyt lukea kolmatta kertaa Italo Calvinon kirjaa nimeltä Six Memos for the New Millenium (Vintage International, 1988), ihmettelen joskus vegetaarille sopimattoman toivorikkaan odottavana, miksi itsekukin keskustelijoista on vielä hengissä ja ehkä ymmärrän Camus'n tarkoitusta paremmin, mutta kovin varma en kyllä ole.

Hotelliaulan sananvaihto kuulostaa useimmiten siltä kuin keskustelijat olisivat tuossa tuokiossa käymässä toistensa kurkkuun kiinni, ottamassa kai jokaisella hotellini seinällä roikkuvia kukreja, kurkha-veitsiä, kiivaasti heiluviin käsiinsä ja sahaamassa pelkkää hyväntahtoista meluisuuttaan vastapuolen keskustelijalta kurkun poikki.

Vakuutan tässä kiireesti Arvoisalle Lukijalle, että näin ei kuitenkaan ole käynyt, edes omasta toimestani, ja sain sen Calvinon kirjankin lopulta luettua loppuun ja siirryin tutkimaan James Woodin esseekokoelmaa vastuuttomasta minästä, nauramisesta ja romaaninkirjoittamistaidosta, The Irresponsible Self: On Laughter and the Novel (Farrar, Straus and Giroux, 2004).

Arvoisa Lukija jo tietäneekin, että James Wood on itseasiassa Englannin Putte Wilhelmsson; vähän kiltimpi vain, vähän sosiaalisempi ja omaa pienemmän egon ja suuremman lukijakunnan, asuuhan hän nykyisin Amerikassa.

Madagaskarista ja Nepalista puhuminen samaan hengenvetoon on tässä tarkoituksellista. Osaksi tietysti siksi, että voin salaista syyllisyyttä ja likaisentuntuista ylpeilyä osoittaen mainita käyneeni molemmissa maissa.

Mutta iltaisin istun useimmiten illallisen ja voimakkaan kahvin aiheuttaman hyvänolon kalvaessa sisuksia hotelli Everestin ala-aulassa ja kuuntelen pianonsoittoa ja räyhääviä keskustelijoita. Pianon päällä on nuhruinen lappu, jossa lukee jotenkin, että: 'This is a Paino Keyboard. It must be played. Please do not touch'.

Pianoa soittaa tummaan pukuun, valkoiseen, hieman nuhruiseen paitaan, mustiin kenkiin ja valkoisenharmaisiin sukkiin pukeutunut nepalilainen 'painonsoittaja'. Tullessaan soittotuolinsa taakse hän kumartaa olemukseensa sopivan ylpeästi ja lintumaisen kevyesti, kääntäen päätään sekä oikealle että vasemmalle, jossa istun nojatuolissani lähes joka ilta juuri tähän aikaan. Hän nyökkää tunnistavasti, istuu tuoliinsa ja ottaa pienen muistikirjan esille ja asettelee sen huolellisesti pianonsa nuottitelineeseen.

Kirjassa on muutaman tahdin mittaisia pätkiä musiikkia, jota hän soittaa joka ilta, pysähtyy joskus kesken tahdin ja tekee pienen korjauksin nuotteihinsa. Tutuntuntuisia kappaleita, elokuvamusiikkia useiden vuosikymmenien takaa. Täsmälleen samassa järjestyksessä.

Ohutta musiikkia linnunluun ohuilla sormilla ja omalla 'aksentilla' esitettynä.

Uskallan juuri ja juuri kuunnella sitä samalla kun luen kirjaani, olenhan sopivan ohut itsekin. Jos olisin kilon tai pari paksumpi, olisin sopimattoman paksu kuuntelemaan sellaista ohutta ohuesti ohuilla sormiluilla soiteltua musiikkia. Ehkä juuri tästä syystä Punjabista ja muualtakin Intiasta tulleet paksuhkot hotellivieraat eivät edes huomaa tupakansavuisessa ilmassa risteileviä ohuita musiikinvärähtelyjä.

Jotenkin madagaskarilaisia tanssijoita ja näitä nepalilaisia ajatellessani ovat mieleen tulleet myös Tšehov ja Dostojevski.

Ensinnäkin Fjodor Karamazovin Veljeksistä, jossa hän vihaa naapuriaan; ei siksi, että naapuri olisi tehnyt Fjodorille pahaa, vaan siksi, että pahantekijä oli ollut Fjodor itse. Hän sanoo asiasta jotenkin, että: 'kerran tein hänelle todella häpeällisen ja likaisen tempun, ja heti kun olin sen tehnyt vihasin häntä temppuni takia'.

Vaikka Fjodor Pavlovits ei ollutkaan siirtomaaherra, niin siirtomaaherruuteen yleisesti kuuluva siirtomaa-alamaisten vihaaminen saattaisi olla jopa näin pienestä inhimillisestä tekijästä riippuvainen.

Tšehovilla on novelli jonka nimi taitaa olla Virkamiehen kuolema (suom. Juhani Konkka).

Novellissa päähenkilö, vähemmän kaunis ulosottomies Ivan Dmitritš Tšervjakov, yskäisee teatterissa täysin vahingossa räkää ylemmän virkamiehen, oikean kenraalin, takille. Asia vaivaa häntä ajan kuluessa enemmän ja enemmän kunnes hän kuolla kupsahtaa pelkästä häpeästä.

Dostojevskilla on tarina vähän samasta asiasta Kellariloukossa (joka on taidettu kääntää uudestaan nimellä Kirjoituksia kellarista).

Tarinassa kertoja joutuu vastakkain voimakkaan upseerin kanssa, joka nostaa kertojan kevyesti tieltään sivuun, ja jatkaa matkaansa sen enempää asiaa ajattelematta. Sen sijaan kertojan mieltä tapaus kaivertaa aina enemmän ja enemmän. Hän päättää lopulta kostaa häpeällisen kohtalonsa kävelemällä upseeria päin Nevski Prospectilla antamatta tälle tietä. Hän yrittää aikansa ja lopulta ajattelee: 'Miksi se olen aina minä, joka väistää? Miksi aina täsmälleen minä, eikä milloinkaan hän?' Kertoja jatkaa jääräpäisesti kostotoimiaan ja eräänä päivänä upseeri ohittaakin kertojan hipaisemalla vain tämän olkapäätä ja kertoja on ekstaasissa, koska uskoo lopulta kostaneensa häpäisijälleen.

Näistä tarinoista tulee jotenkin mieleen sekä Madagaskarin hännystakkinen ja laahustavahameinen vaatimattomuuttaan ylpeä malagasiväestö että Nepalin ainaitsenäiset nepalit, jotka ovat kovasti ylpeyttään ylpeähköä kansaa.

Omassa mielessäni madagaskarilaiset olisivat jotenkin tšehovilaisia käytökseltään ja nepalilaiset (ja intialaiset myös) jotenkin dostojevskilaisia tässä nimenomaisessa katsantokannassa.

Madagaskarilaiset kuolisivat häpeästä, jos sattuisivat räkäisemään ranskalaisherrojensa takinselkiin.

Nepalilaiset (ja intialaiset) puolestaan kostaisivat tuossa hotellin edessä kulkevalla Babar Mahal'illa (joka muistuttaa kovasti monikilometrista bussipysäkkiä sekä ajotiellä että jalkakäytävällä) olemalla väistämättä vastaansa tulevia herrakansojen edustajia, kuten suomalaisia valkonaamoja, kunnes ohikulkijoiden olkapäät hipaisisivat toisiaan. Täällä Intian alueella olkapäävoittaja lankeaisi ekstaasiin, yhtyisi jumalaansa ja Krishnan tapaan rakastaisi tyydytettynä taas hetken kaikkia ja kaikkea (kunnes tarvittaisiin uutta kostoa jostakin yhtä suuresta rikoksesta).

Kummatkin kansat tulisivat tyydytettyä: toisen kunnia korjaantuisi kuolemalla häpeästä, toisen olkapään hipaisulla. Jossakin tässä tarinassa kai piilee jokin opetuskin, mutta en ole aivan varma.

Koiria ja ajatusvirtaa

2010-08-14T05:05:00.006+03:00

Kuva New York Times: Portrait of the Cartoonist as a Dog Owner by Joe Sacco.

Poika siellä jossakin Hämeenlinnan liepeillä vietti lämpimän hetken koiransa kanssa ja jakoi sen Facebookillaan. Itse en ole mikään suuri koirien ystävä, vaikka pitkän elämän aikana on monia koiria ollutkin ystävänä, monet jopa useimpia ihmisystäviä läheisempiä.

Pojan lämmin hetki muistutti mieleen pikku pätkän Shakespearen komediasta, joka on suomeksi jostakin syystä tunnettu nimellä Kaksi nuorta veronalaista kääntänyt mm. Paavo Cajander, alkukielellä The Two Gentlemen of Verona. Valitettavasti tekstiä ei ole pantu tarjolle Gutenbergille, joten en voi tarjota Cajanderin komeaa suomennusnäytettä. Mutta tämä koiratarina menee jotenkin näin pähkinänkuoressa (ja suorakielellä).

Klovni Launce 'omistaa' koiran nimeltä Crab. Erään kerran Crab kusaisee herrasmiehen eteishalliin ja joutuu rikoksestaan kiinni ja tuomitaan piiskattavaksi. Launce tunnustaa rikoksen koiraparkansa puolesta ja joutuu itse piiskatuksi, ja kyselee yksinpuhelussaan Crabiltä, uskoisiko tämä, että joku tekisi saman palvelijansa puolesta. Eikä ehkä tekisikään.

Tästä pääsee sujuvasti puhumaan kirjoituksen tyyleistä. Nimittäin nämä Shakespearen yksinpuhelut ovat ihan selvää ajatusvirtaa, useimmat eivät kai edes kohdistu muille kuin puhujalle itselleen tai tässä Launcen tapauksessa koiralle. Solipsismi ei ollut tuntematonta Shakespearenkaan aikana. Eikä ajatusvirtakirjoitus pullahtanut yht'äkkiä kirjallisuuteen sata vuotta sittten. Taisi Austenkin aikanaan tekstailla ajatusvirtaa. Saattavat solipsistit olla jopa enemmistönä kirjailijoiden joukossa.

Kohta kirjoitan lisää Nepalista ja saatan näyttää huonoja kuviani.

Hotellissa oveni ulkopuolella mellastaa juuri nyt intialainen 'herrasmies' juovuksissa kuin Ellun kana. Vaikka en tiedäkään kuinka juovuksissa Ellun kana oli, tai edes sitä, kuka oli Ellu.

Leijat Kathmandun yllä

2010-07-30T19:37:00.008+03:00

Kuva Wikipedia: Ardea purpurea, ruskohaikara

Parikymmentä metriä Kathmandun kattojen yläpuonlella ei nieleskele yhtä paljon pahanmakuisia pakokaasuja kuin alapuolella Babar Mahal'in tasolla, jossa miljoona autoa, miljoona moottoripyörää ja satatuhatta pyöräilijää taistelee oikeudestaan ajaa viattoman jalankulkijan yli, jos vain tilaisuus tällaista hellämielistä vegetaaria puistattavaan verityöhön tulisi. Jalankulkijat ovat kuitenkin liukkaita liikkujia, ovat sitten miehisen tahraisissa paidoissa ja roikkuvissa housuissa, tai naisellisen suloisissa sareissa, joita monet kathmandulaiset naiset pitävät viehättävillä kurveillaan. Jotkut jopa ajavat skoottereitaan sarin helmat liehuen monsuunisateiden edellään työntämissä leudoissa tuulissa.

Patan'in kattojen yllä leijuu pakokaasujen lisäksi suurehko haukka. Ei ole kiikaria eikä lintukirjaa, joten haukan tunnistaminen ei onnistu vaikka silmät selällään ja Korkha-oluen kirkastamina sitä ihailenkin. Miljoona pulua lehahtaa Everest-hotellin katonkulmalta siivilleen ja yrittää onneaan haukansilmien edessä, ja onnistuvatkin penteleet. Niiden kuhertelua katsellessa tulee jotenkin verenhimoinen olo vegetaarillekin, ja pulun pakoonpääsy jättää mieleen jotenkin syyllisenmakuisen pettymyksen.

Vähän tuolla oikeaalla Buddhanagarin slummikylän keskellä nousee taivaalle ryhmä leijoja kuin hentoja höylänlastuja. Nousevat ja laskevat, syöksyvät ja nousevat äkkiä ylös, kääntyvät toistensa ympärillä ja pyörivät samat kierrokset äkäisesti toiseen suuntaan. Yksi kääntyy oikealle laajassa kaaressa, kääntyy vasemmalle ja nousee lisää, taas oikealle ja vasemmalle ja on kohta kaksinverroin muita leijoja ylempänä ja jää siihen jököttämään kuin sulhanen kaasojen keskelle.

Sattumalla juuri täältä katolta katsottuna Budhanagarin takana kauempana, Bagmati-joen toisella puolella Kathmandun tiehästi rakennetun asutuksen keskellä Chakupat'in ja Kupandolïn välissä vihreässä puistossa, korkeiden, vehreiden puiden keskellä on palatsi, jota kai kuningasperhe ei enää tarvitse, koska on pahaksi onnekseen syöksettu vallasta ja toistensa kanssa riitelevät poliitikot eivät ole vielä päässeet kädenväännössään niin pitkälle, että tietäisivät kuka on seuraava 'kunkku' tai miksi sitten itseään kutsuukin.

Jos katolta katsoisi enemmän oikealle, luoteen suuntaa, niin näkyisi harmaa kiemurteleva pilvi, joka nousee Thamelin kapeilta kaduilta ja vanhaa keskustaa ympäröiviltä leveiltä ajoteiltä, joilla pienikokoiset paikallisbussit sysäävät mustanpuhuvaa ja kuolettavaa Diesel-kaasuaan meidän kathmadulaisten nieleskeltäviksi. Jotain tarttis tehrä, mutta poliitikoista ei tällaisen saasteastian kesyttämiseen ole, hehän eivät tee mitään poliittisesti vaarallisia päätöksiä missään muuallakaan, eivät edes Suomessa, niin miksi sitten täällä Himalajan jääläjien alla, missä monsuunisateet eivät ole puhdistaneet ilmaa yksinkertaisesti siksi, että ne ovat tänä vuonna ajaneet Nepalin ohi sekä oikealta että vasemmalta ja myös takaa niin kuin uutiset terroristeja paapovan Pakistanin kohtalosta ovat kertoneet täällä Kathmandussakin.

Arvoisa Lukija on tietysti maailman ekologiasta niin kiinnostunut että tietää eilen olleen maailman tiikereiden päivän. Nepalintiikeri on sikäli ollut moniin muihin, kuten siperiantiikeriin, verrattuna onnellisemmassa asemassa, että sen lukumäärä on lisääntynyt viime vuosina tiukkojen metsästysmääräysten vuoksi. Nimittäin Chitwan kansallispuistossa on viimeisten kahden vuoden aikana löytynyt uhkarohkeiden tiikerinlaskijoiden toimesta 34 uutta, aikuista tiikeriä ja siellä niitä on nyt yhteensä 125. Koko maasta löytyy 155 aikuista tiikeriä niin kuin Kathmandu Post kertoo tämänaamuisilla sivuillaan. Tosin kovin suurta hurraata ei tiikerien vuoksi vielä tarvitse päästellä: vuonna 2000 nepalilaisia tiikereitä oli löytynyt vielä yhteensä 370. Koko maailmassa on nyt vain 3,500 tiikeriä, kun vielä sata vuotta sitten – englantilaisten maailmanvallan pahimpina metsästysvuosina – niitä oli 100,000.

Tiikereiden suurimpana uhkana ovat olleet postkolonialistisessa maailmassamme kiinalaismiehet, jotka ovat vaatineet potenssilääkkeitä tiikereistä ja muista uhanalaisista elukoista. Miksi he potenssilääkkeitä tarvitsisivat, kun maassa on jonkinasteinen lastenteon kieltolaki ei ole vielä itselleni selvinnyt. Mutta eihän kiinalaisista oikein muutenkaan selvää ota, joten siinä suhteessa heidän ja tiikereiden väliset suhteet eivät ole mitenkään erityisen omalaatuisia.

Parempia uutisia on ehkä Kiinastakin hiljakkoin tiikereille luvassa. Nepali ja Kiina ovat viime kuussa allekirjoittaneet yhteisymmärryssopimuksen tiikereiden elinten suojelusta, joten kohtapuoleen ei Kiinassa seiso oikein kunnolla muu kuin kiitos tiikereiden puolesta.

Leijat leijuvat vieläkin Kathmandun yllä ja oikealta tulee näkyviin kolme kaulat koukussa lentävää harmaata pienikokoista haikaraa tai pitäisiköhän noita kutsua egreteiksi. Kun en oikein siitäkään asiasta mitään tiedä niin olkoon tämä kirjoitus tällä erää valmis. Ja päälle otan pienen ryypyn juuri Gorkhan kyytipojaksi eteentuotua vihreäleimasta JW:ta, on se sen verran kallista täällä Himalajan juurien hemaisevasti kaartuvilla kyljillä, että ei oikein isoa ryyppyä raski ottaa.

P.S. Jälkeenpäin tutkittuna nuo haikarat olivatkin nimeltään purple heron (Ardea purpurea), iltahämärässä vastavaloon ei oikein kunnolla erottanut värejä. Suomalainen nimi on ruskohaikara.

On the way to johonkin

2010-07-25T04:45:00.005+03:00

Jaha, sitten ollaan Bangkokissa. Tavallaan menee hyvä yritys hukkaan, kun täällä on aikaa vain vajaa neljä tuntia. Sitten toiseen Thai Airwaysin koneeseen ja kokka kohti Kathmandua.

Koko yön on päässä soinut 'On my way to Mandalay', meneehän reitti Bangkokin jälkeen jotenkin Burman rajoja viistäen, joten ei se Mandalaykään voi kovin kaukana reitistä olla.

Viimeisen säkeistön sanat ovat tälle iälle jo liian uskaliaita, mutta laitetaan ne kuitenkin tähän:

...
I'm on my way to Mandalay,
Beneath the shelt'ring palms I want to stray,
Oh, let me live and love for aye,
On that Island far away;
I'm sentimental for my Oriental love, so sweet and gentle,
That's why I'm on my way to Mandalay,
I've come to say "Good-bye."

Että siihen malliin ne Mandalayhin menevät. Kathmanduun menijöistä ei taideta laulella millään tavalla!

Ennui

2010-07-21T18:44:00.008+03:00

Kuva: William-Adolphe Bouguereau (1825-1905), La Nuit, eli Nyks, yön jumalatar

Näin unta runosta:

Ei paha ole.
Kenkään vaan, ihminen.
Vaan toinen on heikompi toista

Toistelin tätä mantrana pimeässä ja ajattelin kai Leinoa ja kenkiä.

Sitten huomasin, että siihenhän on Runoilija pannut vahingossa pari pistettä ja pilkun liikaa, ja katkonut rivit väärin, eivätkä sanoituksetkaan aivan oikeilta kuulostaneet. Ei puhunutkaan Runoilija heikoista kengistä niin kuin norsunluisen portin läpi lennähtäneiden Oneirosten kuvissa kelluva Nyksin palvoja oli ensin luullut, vaan ihmisestä niin kuin kaikki muutkin runoilijat ja ajattelijat, ad nauseam. Myös nämä Yönhaltijan pojat, jotka ajelevat unia tarpeen ja kohteen mukaan norsunluisten tai pukinsarvisten porttiensa läpi.

Sitten rupesin tuijottamaan omaa napaani niin kuin Thot/Kronos/Saturnus, ja muistelin vähän nuoruuttani.

Huolimatta siitä, että murjotin innokkaasti kokonaisen ihmisiän tuntuisen ajan puberteettikaudella, voin vieläkin syyttää vanhempiani kovin katkerasti ainakin tästä asiasta: lapsuuteni oli aivan liian onnellinen, jopa ajoittain kovin iloinen, jos toden saa ääneensä sanoa.

Onnellinen lapsuus ei tee hyvää kirjailijaksi aikovalle.

Onnellisuudestaan huolimatta puberteetin kourissa elävänä sitä todisti päivittäin oikeiksi sen yhden irlantilaisen smart-arse-dandyn, Oscar Wilden, sanat viisaudesta ja kokemattomuudesta; silloin ei itse mitenkään merkittävällä tavalla ymmärtämättä sen kummemmin viisautta kuin kokemustakaan vaikka kai ajoittain niistä kovasti puhelikin.

Todisti siis, vähän Wilden tarkoitusta muunnellen, sen, että teini-ikäisen koti on tila, jossa nuorukaiset ovat aina alttiita tiuskimaan vanhemmilleen koko finninaamaisen viisautensa, jonka ammentavat kokemattomuutensa syvistä ja mutaisista lähteistä.

Ei sitä ymmärtänyt edes, vaikka lukikin Dostojevskia, Camus'ta tai Kierkegaardia, että puberteetiajan eksistentiaalisen murjotuksensa olisi voinut helposti uhota todelliseksi depikseksi ja lastata näin aineksia tulevia suurromaanejaan varten.

Mutta todellisuudessa oli toisin eikä niin käynyt, ja lapsuutensa ja nuoruutensa sai kärsiä, murjotuksestaan huolimatta, munaskuita tärisyttävän onnellisuuden kourissa, niin että siitä ei edes tällä varttuneemmalla iällä tahdo kokonaan päästä eroon.

Ei, vaikka ajattelisi toiveikkaasti ennuita.

Sehän on tietysti selvä, että ennui tarkoittaa tavallisessa puheessa pitkästyneisyyttä, turhautuneisuutta, välinpitämättömyyttä, anti-innokkuutta ja sen sellaista älyn laiskuutta, vaikka hedelmällinen tyhjyys voisi olla tarkempi vastine.

Tai ehkä ennui on tätäkin positiivisempi sana: sehän sisältää ajatuksen hereille häiritystä turhaumasta, joka saattaa olla kaiken luovuuden elinehto tai jopa luovuutta suoltava lähde; syvä niin kuin Saturnuksen napa, jota tämä itseensä vetäytyvä jumala itse tuijottaa päivät päästään omassa itsessään, yksin, ajatuksiensa mereen vaipuneena kuten kai kuka tahansa muukin kirjoittaja.

Ennui on tietysti ranskaa ja se pitäisi ääntää ranskalaisittain.

Suomalaisittain ääntämisohje voisi näyttää jotenkin miehisen vaativasti tältä: 'an-Nyii'. Ranskalaisten kielessä sanalla olisi suomalaiselta kuulostava pidennetty konsonantti (varsinaisia kaksoiskonsonantteja ei oma korvani erota missään puhutussa kielessä, edes suomessa, paitsi teeskennellyn perusteellisesti sanoja äännettäessä) ja sana tietysti 'hidastuu' loppuaan kohti, niin kuin käy muillekin lyhyille ranskalaisille sanoille, joissa on paino siellä peräpäässä ja etummaisena hätäisesti suhaistu, lyhyenläntä tavunen.

Sylvia Plath ei tehnyt ennui'ta tunnetuksi runolla Ennui (kirjoitettu opiskelijatyttönä vuonna 1955), jossa hän valittaa vaaran ja jännityksen (romantiikan) katoamista ihmisten elämästä. Runo julkaistiin vasta pari vuotta sitten, vuosikymmeniä runoilijan varsinaisen kuoleman jälkeen.

Charles Baudelaire oli kirjoittanut ennuista jo sata vuotta aikaisemmin runossa Au Lecteur, kokoelmassa Pahan kukia (eli alkuperäisesti Fleurs du Mal, vuodelta 1857, osasuom. Yrjö Kaijärvi, WSOY, 1961), jota tietyt nuoret suomalaiset tulenkantajat kai lukivat toisilleen armottoman ennuinsa kourissa mm. Vienolan 'eksoottisessa' puutarhassa ja eksoottisissa palmusaleissa kuvitellen paheen modernismiksi ja nauttien runouden lisäksi, huhujen mukaan, aineista, jotka eivät vielä silloin tainneet olla lain mukaan edes kunnolla kiellettyjä.

Huonommin menestyvien ennui-dekadenssi taitaa paremminkin viihtyä kaljapussihommissa Kallion betonikorpien kätköissä.

Länsimaisen romaanin tavallinen tarina onkin kamppailua ennuista

ennuihin.

Kerrottakoon vielä lopuksi satu Zhuangzi'n eli Mestari Zhuang'in tapaan:

Eläkeläinen näki unta. Unessa eläkeläinen puuhasi iloisena kaikenlaisia kevyitä, sopivan haasteellisia ja muutenkin antoisia töitä ympäri maita ja mantuja tehden sitä, mikä milloinkin huvitti, joskus jopa 12 tuntia päivässä. Äkkiä herätessään eläkeläinen oli mikä oli, eläkeläinen, totta tosiaan ja epäilemättä. Mutta hän ei tiennyt oliko eläkeläinen joka uneksi olevansa työläinen, vai työläinen, joka uneksi olevansa eläkeläinen. Uneksija tuli ajatelleeksi, että eläkeläisen ja työläisen välillä pitäisi olla joku ero. Ja eroa pitäisi kutsua olosuhteiden muutokseksi. Sen pituinen se.

Kathmandussa tavataan!

Tale of two dicks, or perhaps three!

2010-07-18T06:30:00.015+03:00

"Dick? Who, ME!??!?" Kuva: Mel Gibson ladattu alas Dickipedian saitilta.

Aivan varma en voi olla, mutta otsikko saattaa olla liian paljon puhuva.

Tarkoitukseni on nimittäin kirjoittaa Mel Gibsonista ja Roman Polanskista ja käsitteestä 'dick', jonka Arvoisa Lukija ehkä tunnistaa miehisen sukuelimen lempinimeksi anglosaksisesti puhuttaessa, ja miehen negatiiviseksi atribuutiksi sellaisissa ihmiselämän tilanteissa, joissa ihmisten sosiaaliset suhteet joutuvat kovalle koetukselle.

Molemmat mainitut elokuvamaailman pikkujättiläiset ovat olleet lehtien hampaissa viimepäivinä: toinen haukuttuaan entisen tyttöystävänsä puhelimessa mauttomaksi ja toinen huumattuaan 13-vuotiaan tyttöystävänsä pöhelöksi ja (laillisesti katsottuna) raiskattuaan tämän.

Tosin, niin kuin nyttemmin tiedämme Whoopi Goldbergin valistettua meitä taviksia, kyseessä ei ollut 'raiskaus-raiskaus' vaan jotakin aivan muuta, ja joka tapauksessa 'olemme erilainen yhteiskunta, näemme asiat erilailla' ja, että hän ei haluaisi välttämättä 14-vuotiaan tyttärensä olevan sukupuoliyhteydessä (tosin tässä kannanotossa Goldberg ei maininnut Polanskia).

Goldbergin kannanotto meni jotenkin näin Guardian'in mukaan:

“Whatever Polanski was guilty of, it wasn't rape-rape.”

Ja toisaalta, että:

"We are a different kind of society, we see things differently."

Sillä tavalla. Goldberg lisäsi myös tämän asiaa kysyttäessä:

"... would I want my 14-year-old having sex with somebody? Not necessarily, no."

Voi olla, että olen siinä suhteessa erilainen kuin muut näitä kahta asiaa, Gibsonin ja Polanskin siis, ulkopuolelta silmäilevät, että mielestäni julkinen sana on kohdellut sekä Gibsonia että Polanskia väärin. Ei pelkästään vähän väärin, vaan perusteellisen fundamenttaalilla tavalla kokonaan ja pohjiaan myöten absoluuttisen väärin.

Arvoisa Lukija saattaa olla siinä tilanteessa, että ei ole koskaan keskustellut puhelimessa tai edes silmäkkäin aviosiippansa tai tyttöyhstävänsä kanssa avioeromylläkän tai suhteenrikkoutumisen koskettavimmilla kohdilla. Minä puolestani olen ollut siinä suhteessa kohtalon huonommin kohtelema (tai paremmin riippuen kai katsantokannasta), että olen joutunut juuri sellaisiin situatiooneihin.

Voin vakuuttaa Arvoisalle Lukijalle, että en näissä tilanteissa haukkunut ent. Puolisoa tai ent. Tyttöystävää lutkaksi tai edes lutkan näköiseksi. Kaikki asian osapuolet olivatkin aivan itsensä näköisiä, helläluontoisia ja, itseäni lukuunottamatta, viehättäviä, hyvin ja maulla pukeutuneita silmäniloja. Niin kuin kai ovat vieläkin.

Mutta suutuspäissään tulee joskus puhelimessa sanottua asioita, joita ei jälkikäteen katsoessaan mielellään tunnusta omiksi puheikseen.

Mel Gibson saattaa olla juuri nyt vastaavan katumuksen käsissä, sen lisäksi, että on Venäjältä löytämänsä ent. tyttöystävän lakimiesten kuristavissa kourissa. Ja saattaa olla siinä aivan aiheellisesti, tyhmyydestä tulisikin tietysti sakottaa, niin kuin, omiin kokemuksiini viitaten, kovin usein sakotetaankin.

Parin vuoden tyttöystävyys Melin kanssa saattaa hyvinkin olla 100 miljoonan dollarin tai ainakin muutaman miljoonan taalan arvoinen koettelemus.

Mutta astukoon sitten kuvaan Roman Polanski ja tämän entinen tyttöystävä, joka nykyisin on itsevarman ja kookkaan amerikkalaisnaisen perikuva ja iältään jo yli 40 vuotta. Tosin maistellessaan Polanskin antamia huumeita, ainakin hypnoottista ainetta nimeltä metakvaloni (huumeita ei vielä tuolloin kutsuttu nimellä 'date-rape-drug'), joka rentouttaa lihaksistoa, ja alkoholia hän oli vain 13-vuotias.

Gibsonin on julkisen sanan ja YouTubin kuulijoiden toimesta isketty kuin vierasta sikaa, Polanskia on puolestaa kehuttu kovasti, erityisesti liberaalihumanististen taiteenystävien (siis niin kuin tämäkin blogihenkilö luulee olevansa) toimesta ja varsinkin Ranskassa, mikä ei ehkä ole kovin yllättävää, ja jopa palkittu Sveitsissä.

Moraalinen kannanotto on aina vaikeaa, varsinkin moraalia koskevissa kysymyksissä.

Niillä, jotka vaativat tai ennustavat Mel Gibsonille huonoja vuosia elokuva-alalla, mutta eivät vaadi samaa Polanskille (tai jotka ovat vuosien mittaan kehuaretostelleet Polanskin elokuvia ilman moraalista kannanottoa), ovat moraaliseikat kovasti nurinniskoin, ja niihin olisi hyvä etsiä korjausta vaikkapa peiliin katselemalla.

Palatakseni otsikkoon ja näihin suuremmoisiin 'dick'eihin otan avuksi Dickipedian, joka on maailman munapäisyyden ehtoisa tietolähde, vaikka ei sinne vielä ole kovin monia dick'ejä löytynyt.

Siellä sanotaan kuitenkin Polanskista mm., että

"One of the more talented rapists of all time".

Siis että tämä on kovin taitava raiskaaja. Ja Gibsonista, että:

"He is perhaps the most odious thing to come from Australia, other than Olivia Newton John".

Eli että Australiasta ei ole karmeampia otuksia löytynyt, paitsi Olivia Newton John, johon onkin helppo yhtyä (siis tuohon lausuntoon).

Näinhin moraalin hepsuvia helmoja hipoviin kantoihin voi toki yhtyä täydellä sydämellä (jossa tunnetusti tulee olla vain yksi ämmä, kuten jokainen mies-polo visusti omien kokemuksiensa perusteella tietääkin!), vaikka ei asioiden oikeasta laidasta ymmärtäisi tai edes tietäisi tuon taivaallista.

Ja näin ämmistä puhuttaessa ajattelen myös, että Whoopi Goldberg on hyvinkin ansainnut arvosanan 'dick', vaikka ei ole viralliselle Dickipedian listalle mahtunutkaan.

Varhaiset tunnit

2010-06-24T04:24:00.010+03:00

Kuva Parlamentin saitilta: The Hon. Julia Gillard, MP

Mark Twain on kai sanonut Australian historiasta jotenkin, että: "it all sounded like the most beautiful lies". Taidan olla sanojan kanssa jossakin määrin samaa mieltä.

Tämän huomaa tänä aamuna siitä, että Australian hallinto on naisvärisuoran käsissä.

Australialla on nimittäin uusi, oikein söpö pääministeri, joka itseasiassa on NAINEN ensimmäistä kertaa Australian historiassa!

Nimi on Julia Gillard (The Honourable, MP), joka aamun varhaisina tunteina suoritti verettömän vallankaappauksen ja poisti ylilimmältä pallilta MIEHEN! Jonka nimi oli, tai on kai vieläkin Kevin Rudd. (Kaikki Kevinithän ovat, niin kuin yleisesti varmuudella tiedetään, omituisia ja värittömiä tai omituisen värittömiä, vähän niin kuin eräät toisetkin politiikan Kataiset.)

Mutta Julia Gillardilla on meitä suomalaisia kiinnostavia ominaisuuksia roppakaupalla.

Ensinnäkin hän on siis kieltämättä nainen, niin kuin Suomen Presidentti, punatukkainen niin kuin presidenttimmekin, valtaan tullessaan naimaton (siis lailliselta asemaltaan ainakin) niin kuin Tarjammekin, ja asuu synnissä MIEHEN kanssa siis niin kuin Halosemme silloin hamassa muinaisuudessa, ennen kuin joutui naimisiin ja haukkui uuden miehensä pataluhaksi kameroiden edessä jollakin puolalaisella torilla.

Australiassa on valtion koko pää nyt naisten vallassa.

Elisabet II asuu kylläkin Lontoossa, mutta hallitsee survereenina Australiaa. Hänen edustajansa tällä maan päällä on nainen, jonka nimeä ei pirukaan muista kuin lunttaamalla, näkyy olevan naiseudestaan huolimatta nimeltään Quentin Bryce. Ja nys siis Julia astuu maan varsinaisen ruorin varteen. Siellä Suomessahan on sama tilanne, jos tässä saisi kohteliaisuuden vuoksi Niinistönkin laskea ainakin kunniafeministiksi, onhan hänellä lähes Vanhasen tai Kanervan kaltainen tausta naisten kannattamisesta.

Syy Kevinin saamasta kengästä persuuksiinsa oli epävarmuus omien mielipiteidensä hyväksymisestä.

Ensin hän oli tiukka maapallon lämpiämisen vastustaja ja Köpenhaminen kokouksessa yritti saada jopa Obaman samoille linjoille, mutta epäonnistui, ja heitti lopulta kannattamansa hiilitonneja rankaisevan hinnoittelupolitiikan (ETS, Emmission Trading Scheme) ikkunasta camberralaiselle pellolle (pääkaupungissahan ei paljon muuta ole kuin peltoa, väkisinrakennettu kaupunki kun itse asiassa on).

Sitten hän ehdotti 40 %:n superveroa kaivostoiminnasta saatavien ylettömän suurien tulojen jakamiseksi solidaarisemmin mineraalivarojen omistajien, siis meidän tavallisten australialaisten pulliaisten, eduksi. Kaivospamput ja monikansalliset kaivosyritykset, joista jotkut kuten Rio Tinto vievät kaivostoiminnan tuotoista, Australian verotusta hipaisemattakaan, 70 % ulkomaille, aloittivat kovan kamppanjan pääministerin pään menoksi. Ja tätäkin omaa politiikkaansa hän rupesi lopulta vastustamaan ja oli hyvää vauhtia vesittämässä koko verotusta.

Se ei kuitenkaan enää auttanut ja Australiassa tapahtui viime yön ja tämän aamun varhaisten tuntien aikana itse asiassa vallankumous. Televisiossa ei näkynyt oliko kaappaus veretön vai verellinen. Tosin kaikki asianosaiset näyttivät lähes vammattomilta kävellessään pitkin Australian hallintopalatsin käytäviä.

Kevin Rudd päätti juuri tunteita ja kyyneleitä täynnä olevan jäähyväispuheensa, ja ehkä keräsi enemmän pisteitä äänestäjien keskuudessa kuin kertaakan pääministerinä ollessaan. Mutta historia antaa kaikille ansionsa mukaan, kunhan aikaa on kulunut tarpeeksi.

Julia Gillard piti puheen, joka taas kerran osoitti, että naisen ollakseen pätevä politiikassa, täytyy olla kaksinverroin pätevä, muuten ei miesten maailmassa löydy sijaa tarpeeksi korkealta pallilta.

Uuden pääministeri Gillardin, joka on Labour-puolueen edusta, päävastustaja parlamentissa on ns. Liberaali-puolue, joka on itse asiassa konservatiivinen puolue. Susi lammasten vaatteissa siis. Puolueen johtaja on Tony Abbott, jota kutsutaan silloin tällöin nimellä Mad Monk, Hullu Munkki. Hän on nimittäin syvästi uskovainen henkilö, jonka mielestä naisten pitäisi mennä naimisiin ja hoitaa lapsia sen sijaan, että heiluu politiikassa miehiä häiritsemässä. Nuoruudessaan häntä koulutettiin jossakin seminaarissa munkiksi, niin kuin kai Staliniakin ennen kuin sai toisenlaisen herätyksen. Mutta se on jo ihan toinen juttu.

Incidentally, Australian politiikassa Ruddin hallituksen ympäristöministeri on häärinyt täysin päästään karvaton Peter Garrett, joka ehkä siellä Suomessakin tunnetaan paremmin Midnight Oil-yhtyeen (entisenä) laulajana. Hänen johdollaan Australia on parhaillaan haastamassa Japanin valtion oikeuteen valaitten ns. tieteellisestä pyynnistä. Tosin hallituksen muuttuminen saattaa muuttaa tämänkin projektin suuntaa.

Että ei täällä Australiassa ole siis pelkkiä kenguruita, täältä löytyy oikein aitoja vallankumouksen tekijöitä poliittisessa elämässä, musikaalisia poliitikkoja ja jopa syviä tunteita. Ja lisäksi oikein viehättävän näköisiä pääministereitä. Huivin kun laittaisi hartioille, niin vanhalle samettihousulle tulisi kai oikein tippa silmään pelkästä nostalgiasta.

Varhaiset kurjet

2010-06-20T16:30:00.006+03:00

Kuva: Tšingiz Aitmatov

Viime aikojen uutiset Kirgisian suunnalta eivät ehkä Arvoisasta Lukijasta koreilta kuulosta. Entiset neukkuveljet - kirgiisit ja uzbekit - uhittelevat toisilleen ja 400,ooo uzbekia on joutunut pois kirgiisien jaloista ja paennut jonkin joen yli ja varmaan neukkuajoilta paikalle vahingossa jääneen piikkilanka-aidan läpi Uzbekistanin puolelle.

Surullinen tarina herätti joitakin vahingossa eläviksi jääneitä ja Godot'n odotuksen unessa uinuvia aivosoluja sen verran, että aloin muistella Tšingiz Aitmatovia ja tämän novellikokoelmaa Varhaiset kurjet (suom. Ulla-Liisa Heino, Kansankulttuuri, 1976).

Ja hetikohta sivulta 27, niminovellista Varhaiset kurjet, löytyi tällainen vähämerkityksellinen pätkä neukkuaikaista kansojenystävyyttä:

"...
Jätettyään rattaat tutun teehuoneenpitäjän valvontaan isä vei hänet torille. Aluksi he tervehtivät isän ystäviä - täkäläisiä uzbekkeja. 'Assalam aleikum! Tämä on minun vanhin poikani!' Bekbai esitteli poikansa. Uzbekit tervehtivät Sultanmuratia nousten seisaalleen ja painaen kätensä rintaa vasten. 'Kohteliasta väkeä!' isä sanoi tyytyväisenä. 'Uzbekki ei katso ikään, hän on aina kunnioittava...'
..."

Siinä siis neljätoistavuotias kirgiisipoika käy hevosmies-isänsä siivellä ensivisiitillään kaupungissa, Dzambulissa, joka on nykyisen Kazakstanin puolella lähellä nykyisen Kirgisian rajaa eikä kovin kaukana edes nykyisestä Uzbekistanin rajasta. Kuutisenkymmentä kilometriä Dzambulin kaupungista (nykyisin kai Taraz) lounaaseen, päivänmatkan päässä parihevosten vetämillä kärryillä kulkien, on Kirgisian puolella Kirovin piirikunnassa kylä nimeltä Sheker, josta Tšingiz Aitmatov ja oletettavasti myös tämä novellin päähenkilö Sultanmurat ovat kotoisin.

Aitmatovin haikean optimistisia varhaisnovelleja lukiessa ymmärtää aina paremmin ja paremmin niitä köyhyyden kiristyksessä itkeätihrustavia venäläis-mummoja ja -pappoja, jotka hämmästelevät valtakuntansa outoa lahoamista ja hajoamista ilman sanottavaa varotusta ja nykyvenäläisten ja muidenkin neukkuajan ystävien, nykyisten öljymiljardöörien, suihkukoneita, loistoristeilijöitä, piiskannotkeita vaaleaverikkötyttöystäviä ja potkupalloklubeja. Ihmettelevät kai myös mielessään, että mihinkähän mahtoivat joutua isien ja äitien taistelemat solidaarisuus, ystävyys, avunanto ja yhteinen kansalaisomaisuus. Ja koko elämäkin, kai.

Tai näin ainakin jotenkin luulisin, mutta asiasta en ole mitenkään varma.

Saramago, Lear ja Annapurna

2010-06-19T12:25:00.014+03:00

José Saramago International Spanish Language Congress'issa Rosariossa Argentinassa, 2004. Kuva: Leo La Valle/EPA

Kuten Arvoisa Lukija ehkä huomasi, José Saramago – portugalilainen Nobelkirjailija vuodelta 1998 ja uskolleen loppuun saakka uskollinen kommunisti – kuoli eilen. Hän oli syntynyt vuonna 1922 vanhemmille, joista Saramagon oma saitti sanoo portugaliksi näin: Os seus pais são José de Sousa, jornaleiro, e Maria de Jesus, doméstica.

Ja mikäpä siinä, kaikkihan me lopulta kai kuolemme: toiset siirtyvät uuteen elämään (jossakin taivaassa tai kunkin kohtalon mukaan jossakin muussa, uudessa olomuodossa kuten koirana, etanana tai iilimatona, sen mukaan kuinka on tämänkertaista elämääsä vietellyt), toiset puolestaan pullahtavat olotilaan, jota ei voi edes ateistisen parhaalla tahdollakaan kutsua kuin olemisen vastakohdaksi – olemattomuudeksi, siis itseasiassa samaksi tutuksi tilaksi, josta tähän maailmaan uuden elämän kivusta kovasti parkuen tulla tupsahdimme.

Tarkkaavainen Lukija ehkä muistaakin, että kehuskelin jokin aika sitten sivistys-luku-urakkani kynsissä Saramagon kirjaa Seeing, jossa hän muistaakseni todistaa, että jokainen äänestämätön ääni merkitsee enemmän kuin pelkästään se tyhjä rengas, jonka sisältä äänestysnumero puuttuu ja ainakin saman verran kuin tottelevaisesti hyväksyttyjen vaalilistojen mukaisesti oikeinnumeroitu ääni – varsinkin jos äänestämättömiä ääniä on tarpeeksi paljon. Kirjan kuvaama kansa on siis noussut jonkinlaiseen nihilistis-gandhilaiseen väkivallattoman äänettömään kapinaan, joka tietysti tekee valtaapitävän luokan entisestäänkin hermostuneemmaksi.

Romaani on vähän raskaslukuinen. Alkupuoli tuo kovasti mieleen kommunistisen naapurimme Ruotsin jaarittelevat, sosialistissoittoiset, päällepäsmäävät ja sormeaheristelevän kaikkitietävät sekä kaikkeensotkeutuvat Kansankodin kansanpelastajat. Mutta loppupuolensa vuoksi sen voi aivan hyvin lukea, ja vaikka kääntää suomeksikin, ellei ole jo käännelty.

Jostakin syystä Saramagosta puhuminen tuo mieleen muutaman näytelmän.

Oman henkisen tilani takia kai erityisesti Beckettin Huomenna hän tulee. Eikö tämäkin näytelmännimi osoita kuinka turhaa ja virheellistä taiteen kääntäminen kieleltä toiselle itse asiassa on. Sekä alkukielellä että Beckettin omana englanninnoksena (häh! Onks toi nyt suomee???) nimi sanoo jotakin merkittävää sisällöstä.

Täällä Melbournessa oli menneellä viikolla kova myrsky, jonka aikana satuin lueskelemaan sekä Beckettin Godot’sta (jota esitetään parhaillaan Melbournessa) että Shakespearen Kuningas Lear-näytelmän rakenteesta kirjassa Dramatic Construction (Edward Mabley vuodelta 1972 (Chilton Book Company, Philadelphia).

Kuningas Lear’han on kuvaus eläkkeelle siirtymisen vaikeudesta ja haikeudesta.

Paavo Cajanderin suomennos sanoo Lear’in aikeista tähän tapaan:

”...
Salattu aikeemme nyt tulkoon ilmi.
Tuo kartta tuokaa. -- Tietkää, kolmijakoon
Panemme valtamme, lujasti päättäin
Kaikk' ijältämme puistaa työt ja huolet
Nuorempain harteille, ja taakatoinna
Madella hautaa kohti. ..”

Kaikki eläkkeelle siirtyneet ovat ehkä nähneet edessään juuri tuollaisen auvon: ”Kaikk' ijältämme puistaa työt ja huolet...” ja huomanneet että edessä onkin pelkkä ”matelua hautaa kohti”, mikä toiveena tai edes tavoitteena ei ole järin häävi.

Beckettin Godot’n odotus livahtaa tiettyyn ikään ehtineelle pelkurille helposti mieleen. Näytelmässä on kaksi paljonpuhuvaa ja tyhjänpäiväistä odotusnäytöstä, jotka ovat toistensa kopioita kuin hiljaisen elämän hiljaisen peräkkäiset tai päällekkäiset päivät.

Huomenna hän tulee onkin tragikomedia, niin kuin elämä itsekin, tietysti.

Godot’ta , jota ei ehkä ole edes olemassa kuin sanansaattajien mielikuvituksessa, odottavat laiskasti ja ilman sen kummempaa intoa Becketin luomat ihmiskunnanedustajat, tragikoomiset rentut, Vladimir ja Estragon.

(Olen muuten melko varma, että tämän lastun teemaan hyvin sopivat sen Rimmisen pussikaljaromaanin hahmot ovat saaneet vaikutteita näistä Beckettin miehistä tai ovat ehkä itse lueskelleet Godot’sta ja odottamisesta. Voisi tässä sanoa vielä sen verran Kaljottelijoista, että kirjan muutaman ensisivun maisema-avaruuden kuvaus on suomalaista romaanitaidetta läheltä eturiviä, vaikka vaikutelma rikkoutuisikin, kun kirjahenkilöt alkavat toimia ja puhua, ja vaikka ei kirjasta muuten pitäisikään, tai vaikka ajattelisi, että sen tekstissä on tavoiteltu liikaa Sieppari ruispellossa-romaanin kielenpieksentää. Jos siis tällä tavalla ajattelevia ihmisiä lukijoiden keskuudesta löytyisi, mikä ei ole ollenkaan varmaa.)

Mutta siitä olen nyt juuri koko lailla varma, että eläkkeen tai vapaan kirjailijan uran sijasta olenkin tässä lähipäivinä siirtymässä joksikin aikaa uusiin maisemiin.

Menen nimittäin Nepalin Kathmanduun Annapurnan (alunperin sanskriitinkielinen nimi tarkoittaa köyhälle alueelle hyvin sopivasti Täynnä Ruokaa) ja Sagarmathan (Taivaan Jumalatar tai näin kolonialistittain Mount Everest) juurille ’YK:n hommiin’.

Lähdön pitäisi olla edessä noin viikon kuluttua, ja YK:n kuvaan hyvin kuuluvasti kuukauden päivät myöhässä alkuperäisestä aikataulusta. Näin ollen, ja ko. YK:n alajärjestön byrokratiaa entuudesta tuntien, en vielä ’pidätä hengitystä’ kuin ajoittain.

Joten perästä kuuluu kohtapuoleen, jos kommunikaatiotorvet pysyvät jotensakin kunnossa.

Pörsänmäki, go!

2010-04-05T04:32:00.004+03:00

Virtuaaliystävä Hotanen herätteli täällä etelän syksyn kauniissa kourissa uinuvan blogihenkilön merkittävällä uutisella Iisalmen Pörsänmäeltä. Savon Sanomat kertoo asiasta tarkemmin, mutta tässä voin lyhyesti mainita Maailman savonmurremestarin löytyvän Pörsänmäeltä Herran vuonna 2010. Kyseessä on lipeväkielinen pörsänmäkinen viäräleuka nimeltään Marjatta Miettinen. Miesraatilaisten mukaan Marjatta on myös muodollisesti pätevä.

Kuvan perusteella väitän lisäksi, että, huolimatta omasta, kieltämättä aatelisesta savolaisnimestään, hän on joko isänsä tai äitinsä - tai ehkä molempienkin - kautta kuuluisaa pohjoissavolaista Hanhensulkain sukua.

Runon kriisistä

2010-02-04T07:34:00.008+02:00

Kuva kirjasta Tulenkantajat, toimittanut Kerttu Saarenheimo, WSOY, 1966

Eräs Anonyymi kirjoitti joulun alla kommentin maaliskuulla 2009 julkaistuun lastuun Nuoresta Voimasta, Marxista ja hämäryydestä , jossa puhuttiin mm. runojen kääntämisen mahdottomuudesta, ja sanoi näin:

"Olen aloitteleva kääntäjä. Kääntäisin mielelläni muutakin kuin matkailuesitteitä ja huonekalujen kokoamisohjeita, mutta oikean romaanin tai novellikokoelman löytäminen on turkasen vaikeaa.

Usein esteeksi muodostuu juuri kirjan sisältämä lyriikka. On vaikea tunnustaa edes itselleen, että ainoa este hommaan ryhtymiselle on sivulta 438 löytyvä runonpätkä.

Kyllä hyvä runo pistää nöyräksi kokeneenkin kääntäjän. Runoille voi tietysti etsiä sellaisen kääntäjän, jolta niiden kääntäminen sujuu paremmin. Mutta ehkä kokemuksen karttuessa suomennan vielä itsekin kokonaisen runon."

Ja sitten lueskelin ahkerasti jonkin ajan takaista Parnassoa (7-2009), jossa muun makoisen annin lisäksi Ville Hytönen kirjoitti nurinniskaisen otsikon (Kuin lukisi runoutta päällään seisten) alla nykyrunoutemme viidestä ongelmasta. Asiallista tekstiä, joka on sikäli hyvää, että sen kanssa voi huoleti olla eri mieltä.

Jo ensimäinen ongelma, Runoilijat pesivät keskenään, toi mieleen kuvia Kerttu Saarenheimon kirjasta Tulenkantajat (WSOY, 1966). Lipsutin kirjan sivulle 80 nopeammin kuin nuori runoilija valittaa runouden arvostamattomuudesta.

Ja siellä pesivät laumassa joukko 1920-luvun tunnetuimpia runoilijoita keskenään helluntairetkellä jollakin maaseuden kukkaniityllä; mukana olivat tietysti Yrjö Gustafson, Uuno Kailas, Mika Waltari, Elina Vaara, Olavi Paavolainen, Anna Kaari ja Sylvi Kunnas. Pesivät vaikka ei ollut pisaraakaan vettä näkyvissä eikä pesiäkään sen puoleen. Olipahan vain edessä vaivainen koivun pätkä ja jaloissa joitakin valkoisia tai ehkä keltaisia kukkia somana niittuna. Tunnistaa en niitä osanut, vaikka sitä kovasti suurennuslasin kanssa yritinkin. En olisi tunnistanut Yrjö Gustafsoniakaan ilman kuvatekstiä, koska hänen päänsä oli lähes kokonaan jäänyt tulenkantajakuvan ulkopuolelle.

Kuvanotto lienee tapahtunut siihen aikaan, kun Waltari vielä kuvitteli itseään nousevana runoilijana eikä prosaistina, niin kuin kai Paavolainenkin, Loistava Apollo kun oli, vaikka hän ehkä ajatteli itseään suurena lupauksena, koko ikänsä itse asiassa niin kuin meistä kovin monille käy, kun elää saa.

Kukapa meistä, Arvoisa Lukija, ei olisi elänyt sellaista aikaa, ainakin puberteetti-ikänsä hämärimpinä hetkinä, jolloin runoista tuli kuin itsestään lupaavasti modernin hämäriä ja hämmästyttävän moniäänisiä niin, että ei niitä ole koskaan sen koommin onnistunut ymmärtämään, vaikka otsansa rypyssä niitä on yrittänyt dekoodata.

Ne runot, niin kuin runous yleensä, olivat ajatusten marginaaliryhmien keskinäistä välienselvittelyä, jossa hämärin ajatus päätyi paperille ja vähemmän hämärät, liian helposti tai ylipäätään ymmärrettävinä, roskakoriin.

Runoushan on aina ollut samassa pesässä elävien omaisuutta - ei vain näinä päivinä. Eikä yhteen pesään kovin paljoa väkeä mahdu.

Saarikoski melkein paljastikin runoilijan tarkoituksen kokooelmassa Hämärän tanssit (Otava, 1983) sanoessaan, että:

"...
labyrintti oli pelkkää petosta, minä itse sen
rakensin, se ei ole mikään metafora
enkä minä mitään hirviöitä tappanut
perustanut kansanvaltaa
pettanut kaupungin neidoille tanssin kuvioita"

Voi itseään vielä lukijana viihdyttää vaikka näillä viimevuosisadan tärkeimmän runoilijan, Ezra Pound'in, sanoilla vuodelta 1916 (kopioitu kirjasta Literary Essays of Ezra Pound toimittanut viime vuosisadan toiseksi tärkein runoilija T.S. Elliot, Faber, MCMLX:

"...
it flatters the mob to tell them that their importance is so great that the solace of lonely men, and the lordliest ot the arts, was created for their amusement."

Eli suomeksi jotenkin, että lukijoiden roskajoukkoa imartelee kuulla, että nerojen runot ovat heitä varten.

Runoilijat, vaikka olisivat suuriakin, eivät aina usko, että elävää runoutta ei ole, jos ei ole eläviä ja hengittäviä ja ennen kaikkea lukevia Lukijoita, taiteen 'roskajoukkoa'. Taiteelle löytyy todellinen tarkoitus vain taiteen itsensä ulkopuolella.

"L'art pour l'art" on vain hedelmätöntä, utooppista unta.

Lukulistaa 2010: Loppiaisesta tammikuun loppuun

2010-01-23T14:14:00.017+02:00

Kuva Hanhensulka: Lukemista vuoden 2010 aluksi

Viime vuoden puolella tilasin ABC:n (paikallinen YLE) kirjakaupasta ohjelmasarjan Civilisation, A Personal View by Lord Clark, jota olin käynyt siellä kuolaamassa muutaman kerran pitkin kevättä ja alkukesää.

Valitettavasti joku vietävän DVD:n kerääjä oli selkäni takana kaapannut valmiiksi kuolaamani viimeisen kappaleen joten jouduin sen sitten erikseen itselleni tilaamaan. Ja heti kohta kolmen ja puolen viikon odottamisen jälkeen se tulikin. Kolmetoistaosainen sarja maksoi 79.99 taalaa eri vähän alle 60 euroa nykyisellä kohtuuttoman huonolla euron kurssilla laskettuna.

Tuo 'Lord Clark' on itse asiassa nyt jo manan majoille siirtynyt kulttuurikommentaattori Kenneth Clark, josta joku Miranda Carter (The Daily Telegraph, 28.6.2003) sanoo DVD-laatikossa olleen Viewing Notes-kirjasen mukaan näin:

"Kenneth Clark believed that the most vital thing about art was the sheer electric shock one could get from seeing a fantastic work, and that that experience was open to anyone...we could do with another like him."

Eli suomeksi jotenkin, että KC oli saanut taiteesta sähköiskun ja väitti, että kuka tahansa muukin voisi sellaisen saada. Tai jotakin sen suuntaista.

Joka tapauksessa muistan hyvin, että katselin tämän sarjan YLE:llä, joskus kivikaudella, ehkä siinä 60-luvun loppupään paikkeilla, sarja valmistui 1967, ja vaikka en silloisesta, olisiko ollut valkoisesta Salora-tv:stäni saanutkaan sähköiskua, niin ohjelma jäi siinä määrin muistiin, että se oli siis pakko tilata ja katsella uudestaan. Toistaiseksi olen ehtinyt ihastella vain neljä ensimmäistä osaa ja muut tulee ehkä ihasteltua vielä ennen tämän tammikuun loppua.

Suuressa viisaudessaan BBC:n kuvaajat olivat kuvanneet ohjelman filmille (35 milliselle eikä silloin yleisesti käytetylle 16 milliselle), jota voidaan näyttää nykyisillä isoilla kuvaruudullakin niin, että resoluutio näyttää siltä kuin oikeaa elokuvaa katselisi.

Tuossa kuvan kirjakasassa on sekä DVD-laatikko, Civilisation, että vähän alempana sen perusteella julkaistu komea ja monivärinen Länsimäinen perintömme (Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1969, suom. Heidi Järvenpää). Kirjan suomalainen nimi on melko epäonnistunut, vaikka käännöstä muuten lueskelee mielellään. Minulla on myös kirjastossa pehmytkantinen englanninkielinen versio, nimi on tietysti Civilisation (Penguin Books, 1985).

Kirjakuvassa pitäisi näkyä ainakin:

Lasse Koskela, Lea Rojola: Lukijan ABC-kirja, Johdatus kirjallisuuden nykyteorioihin ja kirjallisuudentutkimuksen suuntauksiin (Tietolipas 150, SKS, 2000, 2. painos). Kirja on muuten melko hyvä (oppikirja siis), paitsi että siinä on huonohko indeksi, mikä tietysti ottaa päähän silloin kun sieltä yrittää jälkeen päin etsiä jotakin. Tällä kertaa etsin kirjan käsiini kirjahyllystä lähinnä juuri lukemani Richards'in Principles of Literary Criticism-kirjan vuoksi ja myös etsiäkseni suomalaisia käsityksiä postmodernin kirjallisuuden alkuajoista.

Anton Chehov: Plays. Tämä oli esillä jo viime vuoden luku-urakassa. Nyt, viimeisen viikon aikana, olen lueskellut yhden näytelmän illassa. Tšehovin näytelmien lukeminen ei ole sellaista pitkänpiimän juontia kuin näytelmien lukemienn yleensä. Kokemus on vähän samanlainen kuin lukisi tiukasti postmodernia tekstiä, jossa henkilöhahmoja ja tapahtumia katsellaan ulkoapäin juurikaan (tekstillä) näitä syventämättä. Tšehovin tekstit ovat kuitenkin niin sujuvia, että niitä lueskelee mielihyvin. Ensilukemalla näytelmät vaikuttavat melko köykäisiltä, ja komedioiksihan niitä kai voisi kutsuakin, vaikka hän itse taisi nimitellä niitä draamoiksi. Mutta syventymällä niihin enemmän, niin näkee syvemmälle, pohjaan saakka, jos viitsii katsella. Ei ihme, että ovat sata vuotta ensiesitysten jälkeenkin vielä suosiossa täysin vieraissa yhteiskunnissa ja oudoilla kielillä. Näistä useimmat kai kirjoitettiin Moskovan taideteatterille, jonka johdossa oli silloin Konstantin Stanislavski.

Anatoli Rybakov: Chidren of Arbat (Hutchinson, 1988). Tämä ostos oli syy siihen, että huomasin Arbatin lapsia näytettävän YLE Teemalla, valitettavasti sarjaa ei voi täältä ulkomailta seurata Teeman eikä Areenan saitilta, vaikka sieltä Suomesta sen voi kyllä tehdä. Kirja on paksu, 685 sivua, koska kaikki kolme osaa ovat samoissa kansissa.

Naomi Epel: Writers Dreaming (Bookman Press, 1993). Kirjaa varten on haasteteltu 26 kirjailijaa, jotka kertoilevat unistaan ja niiden vaikutuksesta kirjoittamiseensa yleensä ja erityisesti tiettyjen kirjojen valmistumiseen. Mukana ovat mm. Isabel Allende, Stephen King ja Elmore Leonard.

Nevil Shute: Round The Bend (PAN Books, 1951). Shute on "australialainen" kirjailija siinä mielessä, että sotien jälkeen hän osti maata ja rakensi komean talon Australiaan ja asettui tänne asumaankin aina kuolemaansa saakka. Aikanaan Shute oli suosittu kirjailija. Hänen kirjansa eivät vaadi kovin paljoa ajatustyötä, jonkinlainen ajatuksiltaan laiskan miehen Graham Greene siis. Tämä nimenomainen kirja kertoo ilmailun alkuajoista Lähi-Idässä, joten sillä on näin ollen enemmän kuin vain vähäinen kosketus omaankin pikku maailmaani.

Nevil Shute on ehkä parhaiten tunnettu kirjastaan On The Beach, tai oikeammin sanottuna samannimisestä, kovin sentimentaalisesta elokuvasta (ohjaus Stanley Kramer), jossa kuolivat ydinsaasteen aiheuttamaan sairauteen sekä Ava Gardner että Gregory Peck ja ennen heitä kaikki muut maailman ihmiset. Suomeksi kirja ja elokuva taisivat olla nimeltään Viimeisellä rannalla (suom. Eija Palsbo, 1958).

Eero Pakarinen: Lentosirkus Pilvien Huimapäät (Karisto, 1977). Kaivoin tämän esille kirjahyllystä, kun aloin lukea tuota Shuten kirjaa. Se alkaa kertomuksella englantilaisesta lentosirkustouhusta. Suomalaiset eivät olleet niissä asioissa yhtään muita eurooppalaisia jäljessä ja tämä lentomestari evp. Pakarisen muistelukirja sen oikein hyvin todistaakin. Monia siinä esiintyviä henkilöitä, Pakarinen mukaanlukien, tunsin henkilökohtaisestikin ja räkänenäisenä resupekkana kävin heitä muutaman kerran vahtaamassa myös Jämin lentokentän reunalla ja katsomassa sitä jäkäläristillä merkittyä paikkaa, johon Viktor Andro, ensimmäinen 'lepakkopuvussa' hypännyt suomalainen, putosi ja kuoli pukuineen, joka oli estänyt laskuvarjon aukaisukahvan käytön huonon suunnittelun vuoksi. Tämä kirjan lukeminen sujuu parhaiten armottoman kovilta ilmailunharrastajilta.

Susan Sontag: At The Same Time, Essays & Speeches (Farrar Straus Giroux, 2007). Sontag kuoli vuonna 2004 ja tämä essee- ja puhekokoelma julkaistiin kuoleman jälkeen hänen poikansa, David Rieff'in luvalla. Rieff on kirjoittanut kirjan alkusanat. Tämä on yksi niistä kirjoista, joista voi käyttää englanninkielen sanaa 'inspiring'. Sanaa käytetään tietysti kaikenlaisesta roskasta, jopa romanttisista jutuista, joita lukevat ehkä sadattuhannet lukijat. Ja hyvä että lukevat. Sontag aloitti Nadine Gordimer -luentonsa (Johannesburgissa vuonna 2004) At the Same Time: The Novelist and Moral Reasoning (kirjan sivulta 210) lainaamalla tohtori (samuel) Johnsonia tähän tapaan:

"The chief glory of every people arises from its authors."

Eli suomeksi jotenkin, että kansa saa sellaiset kirjailijat kuin ansaitsee ja päinvastoin. Johnson sanoi jotakin lähes joka asiasta, mutta tässä tapauksessa, erityisesti tuota englanninkielistä tekstiä ajatellen, hän saattoi osua naulankantaan. Tai johonkin.

Susan Sontag: In America, a novel (Farrar Straus Giroux, 2000). Tätä tankkaan vieläkin hiki hatussa.

Outi Alanko ja Tiina Käkelä-Puumala (toim.): Kirjallisuustutkimuksen peruskäsitteitä (Tietolipas 174, SKS, 2003). Tämä on ollut nyt lukulistalla, kun olen ilokseni kertaillut sitä, mitä Susanna Suomela sanoo Teemasta ja sen tutkimuksesta (s. 141). Teemaan liittyvästä topos-käsitteestä hän sanoo mm., että:

"Topokset ovat eäänlaista kirjallista varastotavaraa; kokoelma vuosisatojen kuluessa osittain jo kliseiksi muuttuneita retorisia formuloita, kuvia, metaforia ja allegorisia sanontoja."

Että sellainen on kirjallisuuden topos (englanninkielessä monikkomuoto on topoi, suomessa se taitaa olla topokset).

Clive James: From The Land Of Shadows (Picador, 1983). Taas yksi kokoelma kulttuurikommentaattori Jamesin loppumattomasta esseemyllystä, joka taitaa olla jo Sampoakin tuottavampi. Tosin Sampo taisi pudota veteen ennen kuin tuotti yhtään mitään ja silti sitä vieläkin muistellaan.

Sen pituinen ja sitä rataa.

Arbatin lapset

2010-01-16T14:00:00.003+02:00

Vielä sen verran tuohon edelliseen kirjoitukseen, että se Arbatin lapset siis taitaa alkaa osalla 1/16 tänä iltana kello 19:10 YLE TEEMAlla. Sitä voi katsella myös internetiltä jossakin vaiheessa sen jälkeen.

Ukrainanjuutalaisen Anatoli Rybakovin kirjoittama tiiliskiviromaani Arbatin lapset on meille suomalaisillekin tärkeä kirja. Toisille ehkä katkeran kalkin viimeistä juomista, toisille vahingoniloista synninpäästöä, monille ehkä merkityksetöntä vanhan paskan jauhamista. Mutta oman historiamme ymmärtämisen kannalta Venäjän lähihistorian ymmärtäminen lienee yhtä tärkeää kuin oman poliittisen todellisuutemme tajuaminen yleensä.

YLE:n Arbatin lasten sivustolla sanotaan jotenkin suomettuneen makuisesti, että:

"Se valottaa Stalinin ristiriitaista persoonaa vihjaten nuoren Neuvostoliiton olleen vainoharhaisen diktaattorin kynsissä."

Eikö vieläkään voi asioita selkeämmin sanoa?

Nuorta Voimaa ja muitakin syviä ajatuksia

2010-01-16T11:47:00.019+02:00

Kuva Hanhensulka: Muinaistutkija 3/2009:n kansikuva

Ulkosuomalaiselle, tosielämän Odysseukselle, jokainen emämaan lähettämä sana on kuin kaukana pimeällä merellä vilkuttavan majakkaseireenin valo.

Olen yrittänyt lukea suomalaisia blogeja, mutta sen entisen Diogeneen pohjaväri on kuin näkökenttä kahden ja puolen päivän migreenikohtauksen jälkeen. Kuuti raippaa! Luinkin sitten suomalaisia lehtiä.

Suomesta on tullut monenlaisia.

Ensin tosin tuli Muinaistutkija-lehden lasku vuoden 2009 lehdistä, jossa pyytelivät anteeksi myöhäistä laskutusaikaa. Ja kohta viikon kuluttua tuli karhu samasta laskusta vaikka lähetyspäivämäärien väliä oli kolmisen viikkoa ja melkein samanaikaisesti itse lehtikin, Muinaistutkija 3/2009. Muinaistutkija- lehden luonteeseen sopii hyvin, että sen internet-sivusto on viitisen vuotta ajasta jäljessä, siellä listataan nyt vuoden 2005 numeroiden sisällysluetteloita. Valitettavasti lehdessä julkaistuja ratkiriemukkaita juttuja ei julkaista sivustolla. Tosin on lehdessä tällaistakin runollisuutta kirjallisuuden harrastajan iloksi:

”Harmaata, ystäväni, on kaikki teoria, vihreä on vain elämän kultainen puu.”

Siinä siteeraa venäläinen argeologi ja toisinajattelija Lev S. Klejn Mefiston sanoja Goethen Faustista Maija Rajakylän artikkelissa ”Neuvostoargeologista ja toisinajattelijasta – Lev S. Klejnista”. Kleijn kertoo myös monien argeologien huomanneen, että ilman ”teoriaa elämä ei ole elämä ollenkaan”.

Niin&Näin 3/2009 oli seuraavana vuorossa. Sitten tuli Parnasso 7/2009, sitten Kirjailija-lehti 4/09 ja lopulta viime viikolla Nuori Voima 4-5/2009 puolison kaiken ymmärtävien naurunpyrskähdysten saattelemana.

Yleensä jokainen näistä tulee luettua samana päivänä kannesta kanteen paitsi Niin&Näin: jos sitä yrittää yhdeltä istuimelta lukea nukahtaa välillä – useampia kertoja. Kaikkien lehtien syventävää opiskelua jatkuu sitten viikko viikolta kunnes uudet lehdet ehtivät Australiaan saakka.

Arvoisa Lukija lienee jo lukenut kaikki nämä lehdet moneen kertaan. Jos ei ole, niin kaikkia voin hyvin mielelläni suositella.

Muisnaistutkija tosin ehkä on ns. acquired taste, haalittu maku, vanhoista ajoista täytyy olla hyvin kiinnostunut, että sitä jaksaisi lukea. Kokemuksesta voin lisäksi sanoa, että sitä ei kannata lukea edes lyhyinä pätkinä ääneen puolisonsa iloksi, näin on vaikka lukisi kuinka kauniisti tahansa.

Tämä viimeisin Nuori Voima alleviivaa sen, että olin kovasti väärässä maaliskuussa 2009, mutta ei olisi ollut ensimmäinen kerta – voisi kyllä olla viimeinen, mutta tuskin on.

Uuden päätoimittajansa, Martti-Tapio Kuuskosken ohjauksessa lehti on mielestäni saamassa oikean linjan ajatellen nuoria, ja miksei vanhempiakin, aloittelevia ja miksei lopetteleviakin kulttuurinharrastajia, aitoja ja ikuisia nuoria voimia.

Tosin tässä viimeisimmässä numerossa on liikaa asiaa Susan Sontag’ista, mutta ehkä se on asiallista ottaen huomioon, että kyseessä on Kultatuplanumero ja teemana Susan Sontag.

Otinkin lehden kiihottamana luvun alle Sontagin kirjan In America, a novel (Farrar Straus Giroux, New York, 2000). Ja luin heti sivulta 74 tälläista miesten vapaudesta niin että käsivarsien karvat nousivat pelosta pystyyn:

“What a tyrant I am, Maryana did sometimes think. But he doesn’t seem to mind. He’s so kind, so patient, so husbandly. That was the true liberty, the true satisfaction of marriage, wasn’t it? That you could ask someone, legitimately demand of someone, to see what you saw. Exactly what you saw.”

Eli suomeksi kai jotenkin, että ’tuuli painaa seinää kuin vaimo’, tai sinne päin. (Hätäpäissään on tähän perään lisättävä, että kummallakaan näistä sitaateista ei ole yhteyttä oman elämäni todellisuuteen, joka on kuin joisi linnunmaitoa ja nektaria ja söisi mannaa päälle.)

Tuo Sontag-sitaatti muuten oli vapaata epäsuoraa kerrontaa. Ja tuo taas Tšehovin haulikko.

Tosin jo Nuoren Voiman pääkirjoitussivulla olevat karvani nousseet karrelle kuin syyläsialla (vai miksi niitä suomeksi nimitetään). Sieltä olin lukevinani, että: ’Sontagin lukeneisuus oli omaa luokkaansa’.

Tämä varmasti pitää paikkansa. Jokaisen henkilön lukeneisuus on tietysti täysin omaa luokkaansa.

Mutta yleisimmin kai tuollainen ilmaisu tarkoittaa sanoa sitä, että arvosteltava asia on jotenkin suurempaa, parempaa, yltäkylläisempää jne. kuin vastaavilla ihmisillä yleensä. Olen aina kuvitellut, että intellektuelleille olisi vähintäänkin ominaista suuri tai ainakin suurehko lukeneisuus. Näin ollen täysin omaa luokkaansa olisi sellaisen intellektuellin lukeneisuus, joka ei olisi lukenut yhtään mitään ja olisi syntymäintellektuelli.

Muistan tunteneenikin joitakin sellaisia nuoria ja vihaisia intellektuelleja, jotka eivät halunneet lukea mitään, etteivät olisi tartuttaneet omaa hienostunutta ja syntymävalmista kirjailijanääntään kenenkään vähäisemmän kirjailijan haparoivalla kääkkymisellä.

Tuliki mieleen, että mitä on ulkokultaisuus ja mitä julkkiskultti. Toinen on intellektuellien jatkuvasti halveksumaa, mutta toinen ei ole kovin vierasta älyköille itselleenkään.

Parhaiten puhutellut teksi oli Sontagin Muistiinpanoja campista, jotka oli suomentanut filosofi ja kulttuurikommentaattori Kyösti Niemelä. Jutussa sanottiin mm.:

’Camp on maailman kokemista johdonmukaisen esteettisesti. Siinä ruumiillistuu ”tyylin” voitto ”sisällöstä”, ”estetiikan” voitto ”moraalista”, ironian voitto tragediasta’.

Juttua lukiessa tuli taas mieleen miten joku teksti saattaa lyödä sellaisen pisteen käsitellyn asian loppuun, että siitä kirjoittelu jälkikäteen on turhaa vaivaa ja energian kulutusta, toistamista, redundanssia. Tämä Sontagin camp-teksti on jotenkin juuri sen makuinen.

Yhtä tärkeitä tekstejä omalla fokuksellaan on muitakin.

Joycen Finnegans Wake on sellainen kielen suhteen. Jotenkin on sellainen hytinä, että Diiva tai siis kirjailija Hans Selo olisi saanut paremmanja ansaitumman kohtelun kirjallisuusväeltä, jos 1) Joyce ei olisi aikaisemmin julkaissut Finnegans Waken sanahullutteluja. Tai 2) jos Selo olisi osannut valita tyttöystävänsä toisella maulla. Tai 3) voi olla, että Diivaa ei olisi edes julkaistu ilman tyttöystävää. Tai 4) mistä näitä tietää.

P.S. (pari tuntia myöhemmin) Virtuaaliystävä Anita Konkka muistuttaa tämän kirjoituksen kommenttilootassa, että Selo sai itse asiassa kirjailijana varsin hyvän vastaanoton. Hesarissa julkaistiin koko sivun mittainen, myönteinen, jopa ylistävä arvostelu kirjasta. Näin ollen on väärin sanoa, että häntä kohdeltiin väärin kirjailijana. Selolta vain loppuivat paukut Diivan jälkeen eikä julkaisukelpoista tekstiä syntynyt moneen vuoteen tämän jälkeen. Itselleni oli muistiin jäänyt lähinnä Selon myöhempi kohtalo, enkä muistanut Harry Forsblomin hienoa arvostelua Hesarissa 6.12.1970, vaikka myönnän sen kyllä lukeneeni tuoreeltaan.

Don Quijote oli omalta osaltaan loppupiste, vaikka se oli tietysti myös alkupiste, olihan se ensimäinen eurooppalainen 'moderni' romaani.

Kirjeromaanien kirjoitustarve loppui jo viimeistään 1700-luvulla siihen Samuel Richardsonin ’moderniin’ romaaniin ’Pamela, or Virtue Rewarded’ tai ehkä paremminkin ’Clarissa, or the History of a Young Lady’.

Richardson sysäsi kirjoillaan myös naiskeskeisen chick lit-romaanien kirjoittamisen liikkeelle. Lajin huippuna on kai Jane Austen, joka ’keksi’ vapaan epäsuoran kerrontamuodon (laukaus siitä Tšehovin haulikosta). Lajin nykyiset kirjailijamestarit, hiljakkoin mm. virtuaaliystävä Kirsti Ellilä omalla blogillaan (Vuoden alun introspektiota) , joutuvat sitä vähän väliä huonon (tai hyvän, mistäpä sen tietäisi) omantuntonsa pakottamina kiivaasti puolustamaan pahaa ja arvostamatonta maailmaa vastaan. Mikä on tietysti aivan oikein ja kohtuullista.

Historiallinen romaani saatiin valmiiksi Walter Scottin toimesta. Viimeistään Jane Austen tyhjensi psykologisen romaanin. Shakespeare oli jo tehnyt saman teatterille. Boccaccio boccacciolaiselle novellille ja Tšehov tekisi kohdakkoin tšehovilaiselle. Dostojevski tyhjensi hulluuden kuvauksen pelkästään keskittymällä omiin venäläisiin sisuksiinsa. Tolstoi teki saman pitkäveteiselle piimälle. Juhani Aho sai suomalaisen romaanin valmiiksi (ei siis Kivi, hänhän ei edes oikein tiennyt halusiko kirjoittaa romaania vai näytelmää). Ahon Juha ja Papin rouva ja miksei Papin tytär myös sopivat oikein hyvin pitkään eurooppalaiseen romaaniperinteeseen. Pidän myös Panusta, niin kuin joskus mainitsin, ja lastuista, joten hän sai valmiiksi myös suomalaisen lyhytproosan.

Richardsonin aikalainen ’Tom Jones’in’ kirjoittanut Henry Fielding muuten kutsui kaikkitietävän kertojan näköalaa sattuvasti Jumalan perspektiiviksi. Voi muuten olla, ja apropos, että moni rukous olisi jäänyt vuosisatojen aikana höpöttämättä, jos ajatusta kaikkitietävän Jumalan olemassaolosta ei olisi kehitetty aina syyllistettyjen juutalaisten omasta toimesta. Ajatus siitä, että joku valkopartainen Ukko katseli puuhiani yöt ja päivät ei ollut kovin houkutteleva, varsinkaan sitten myöhemmin, joskus siinä 13-vuotisena, kun olisi ollut pelkäämisen sijasta muutakin ja vielä tähdellisempää tekemistä yöaikaan.

Kirjojen ja kirjailijoiden rakastajana tälle blogihenkilölle on Parnassosta viimeaikoina jäänyt mieleen erityisesti Kaisa Neimalan kertomus numerossa 5/2009 Raija Siekkisen novellin kirjailijan surullisesta paluumatkasta kirjastovierailulta viidensadan kilometrin päästä ja tämän ajatuksia takapenkillä olevista kirjoistaan:

”Tuli kummallinen tunne siitä että hän kuljetti autollaan surua ja suojattomia rampoja lapsia, kirjojaan siis, öistä, tyhjää tietä.”

Tosin viimeisimmässä tänne ehtineessä Parnasson numerossa, 7/2009, on muutama kirjoitus, jotka taatusti muistuvat mieleen vielä myöhemminikin.

Sellaiseksi voi hyvin lukea Arto Virtasen mea culpan jälkikirjoituksen jälkikirjoitukseksi tulkittavan Sananvapaus sanahirviönä. Samoin Kaisa Neimalan jollakin tasolla yllä kuvattua Siekkisen teemaa jatkava Raviradalla. Ja unohtumattomaksi jää ’ulostulleen’ virtuaaliystävä Diogeneen, alias Sami Liuhton ”Kuuti raippaa” eli miten voi romaania rakastaa. Jo pelkästään kirjoittajan kovasti rakastamaa omaa hyvää lausetta ”Romaanihenkilön kuolemaa en jäänyt etsimään” voi ihailla yhdessä kirjoittajan kanssa hyvinkin päiväkausia, eikä silti ihailusta tule loppua.

Kirjailija-lehdessä Sofi Oksanen taas... Hei, miten pirussa sanotaan suomeksi ’sucks up’? Slangisanakirja ehdottaa, että ’kärkkyy suosionosoitusta’, häh...HÄH! On suck up paljon tuota aktiivisempi ilmaus. ’Nuolee persettä’ olisi muuten hyvä, mutta tässä blogissa ei käytetä sellaista kieltä.

Joka tapauksessa kirjailijaliiton kirjailijoilla on Oksasen toimesta puhdas perse jonkin aikaa, syynä saattavat olla ne ulkomailla annetut lausunnot, mutta tästä en ole täysin varma. Oksanen näyttää vihjaavan, että kirjailijat voisivat mennä lakkoon, jotta heidän kirjojaan myytäisiin paremmin. Joo, lakko onkin käyttökelpoinen ase kirjailijoille, parempi kuin Tšehovin haulikko, vaikka molemmat ovat kai jotenkin symboolisia.

Tosin 1) kirjan nykyisin toteutuvasta eliniästä, todellisesta ongelmasta,on kolumnissa kyse ja se on tärkeä ratkaisematon asia.

Tosin 2) vertaamalla Finlandia-palkinnon voittajateoksia sanotaan vaikka Tolstoin tai Nabokovin ja mitä niitä venäläisiä nyt on, sen Arbatin lastenkin kirjoittajan, Rybakovin ja Bulgakovinkin teoksiin ja Rothin, Singerin tai Bellow’n ja miksei vaikka Austenin, tai Defoe’n, Ibsenin tai edes Carpelanin, näkee missä piilee ongelman ydin. Oksanen sanookin sen jo kolumnissaan: markkinointihan tämän on ratkaissut, omien kirjojensa suhteen hän ehkä sen tietääkin, en osaa sanoa. Unohtui vielä Kafka joten jääköön sanomiset tähän.

Karvojen pystyynnousu senkun jatkui. Lehden sivulla 34 virtuaaliystävä ja kirjailija Rita Dahl taas sanoo (hyvässä artikkelissaan ’Unelma veljeydestä’, vielä parempi otsikko olisi ollut ’Unelmaveljeydestä’, ehkä virkaatekevä toimitussihteeri näin tarkoittikin?), että kirjailija Youssef Bazzi’n ’isä kuoli marttyyrinä Libanonin sodassa’.Kirjoittaja tarkoittanee sanoa näin suomeksi, että isä kaatui tai kuoli sodassa mutta Tukholman syndrooma oli ylitsekäymätön este. Bazzin sotilasmotivaatiosta sanoo libanonilainen nettilehti Now Lebanon mm. näin:

“Disgruntled with the dishonest and violent culture of militancy, he turned to poetry and literature to heal.”

Eli suomeksi jotenkin, että ‘Tympääntyneenä taistelijoiden epärehellisyyteen ja väkivaltaiseen kulttuuriin hän kääntyi runouden ja kirjallisuuden puoleen parantuakseen’. Mutta olkoon.

Sitten luin kirjailija Antti Tuurin juttuja Kivi-palkinnosta ja Kivestä. Hän väittää, että Aleksis Kiven kirjojen kieli ei ole vanhanaikaista.

Tähän on vaikea yhtyä hymyilemättä vähintäänkin vinosti. Sen lisäksi hän sanoo, että veljessarja kuvaa kaikkia seitsemää suomalaista miestyyppiä. Tai oikeastaan hän sanoo ’ihmistyyppiä’, mutta se on vain turhaa poliittista korrektiutta, todellisuudessa Tuuri tarkoittaa puheellaan reilusti vain ’miestyyppejä’.

Tämä kuuluisan ja viisaan kirjailijan lausunto pakotti tietysti heti miettimään, että ketä veljistä kukin lähipiirini mies-ihminen ilmentää. Minulla on vain kaksi poikaa, joista toinen ei ole biologinen sukulaiseni, toinen on. Australialainen poikani on selvästi Juhanin ja Aapon sekoitus, järvenpääläinen, biologinen poikani taas on selvästikin Eero ripauksella metsissä viihtyvää Lauria ja jonkin verran Aapoa myös. Itsestään ei uskalla tällaista merkittävää vertailua tehdä, joten jääköön tekemättä.

Kuten kaikki stereotyypit nämäkin ovat vajavaisia; ainakin Rahikainen puuttuu niistä Lammio myös ja Kariluoto, samoin Nummisuutarien Esko ja Mikko Vilkastus, Sven Tuuva on kai Juhanin hahmossa.

Entäpä Kekkonen, kuka näistä veljeksistä olisi Kekkonen, ei kai kukaan. Mutta hänhän olikin savolaista sukua ja saattoi olla jotenkin tuntematon tyyppi Kivelle, Etelän miehelle.

Niin&Näin –lehden jutuissa pääsin ennen nukahtamista vasta ranskalaisen filosofi Michel Onfray’n juttuun Filosofian kurjuus (ja suuruus), jossa tämä yrittää todistaa, että filosofeilla olisi ymmärrystä ja merkitystä nyky-yhteiskunnan asioissa muutenkin kuin ’vallitsevan vallan rikostovereina’. (Onfray'lla ei tietysti ole ollut tilaisuutta lukea Tere Vadénin julkaisemaa haastattelua suomalaisesta käytännönfilosofista (pitäisikö sanoa 'luonnonfilosofista' niin kuin aikanaan sanottiin niistä vanhoista krekuista?) melko omavaraisesta Lasse Norlundista otsikolla Yksi kokemuspohjainen elämänfilosofia.)

Tosin sivulla 123 löytyy tällainen lause Antti Salmisen arvioinnista Outi Alanko-Kahiluodon kirjasta Writing Otherwise Than Seeing (Helsinki University Printing House, 2007):

”Alanko-Kahiluoto onnistuu hienosti kontekstoimaan Blanchot’n kirjallisuuden ideaalin ’ei-minkään paljastamisen’ Hegelin ja Heideggerin kaksoissidoksella...”

Että tällaista. Sanoisiko tähän vielä, että postmoderni runous on ymmärrettävää ja juuri sen vuoksi merkittävää.

'Whatever happened to Tannu Tuva? Mitä kummaa tapahtuikaan Tannu Tuvalle?

2010-01-12T12:52:00.017+02:00

YouTube: Richard Phillips Feynman - The Last Journey Of A Genius Part 1 [1988], video Feynmanin halusta Tannu Tuvaan

Richard Feynman oli tietysti amatööribongo-rumpali, taitava kassakaappien aukaisija ja Nobel-palkinnon voittanut fyysikko kuten Arvoisa Lukija hyvin tietää. Samoin kuin sen yleisesti tunnetun asian, että 'Feynmanin ansiona oli esittää kvanttielektrodynamiikka polkuintegraalien avulla ja johtaa tästä säännöt nykyään Feynmanin graafeina tunnetulle tavalle esittää sähkömagneettiset prosessit kuvina'.

Lisäksi hän halusi matkustaa ennen kuolemaansa Tannu Tuva-nimiseen maahan, josta ei ehkä moni enää kunnolla muista juuri mitään - jos sitäkän, kuuntelemaan tuvalaista kurkunpäälaulua (höömei'tä).

Hän kuolla kupsahti kuitenkin juuri ennen kuin sai viisumin Tuvan matkaansa varten.

Nimittäin Tannu Tuva ei ollut itsenäinen valtio vaan Neuvostoliiton osa vuodesta 1944 alkaen. Kukaan ei tuvalaisista sen kummemmin silloinkaan välittänyt niin kuin ei Baltian maidenkaan vastaavasta kohtalosta. Tuva joutui omahaluisesti jokaisen naapurimaansa lämpimän ystävän, Neuvostoliiton, valloittamaksi ja liitetyksi vapaaehtoisesti suureen ja mahtavaan onnellisten kansojen perheeseen.

Feynman ei siis päässyt elämänsä aikana Tannu Tuvaan. Fyysikolle tällaiseen paikkaan pyrkiminen tuntuu jotenkin erikoiselta, mutta niin kuin tiedämme Feynman ajatteli asioista mm. näin: What Do You Care What Other People Think?, kuten hän samannimisessä kirjassaan todistaa, eli ”Mitä siitä, mitä muut ajattelevat?” Kimmo Pietiläisen suomentamana ja Ursan julkaisuna vuodelta 1988.

Ennen neukkujen kynsiin joutumista Tuva oli lyhyen aikaa oman onnensa seppä ja vielä sitäkin ennen muutaman vuoden Venäjän tsaari Nikolai II:n omaisuutta ja pitkän aikaa Kiinan manchu-keisarien alamainen ja osa Qing-dynastiaa vuodesta 1757 aina vuoteen 1912 saakka. Sitä ennen mongolit hallitsivat Tuvaa niin kuin muitakin sen seutukunnan maita, skyyttienkin tiedetään tuvalaisia olemassaolollaan rangaisseen; sitä ennen Tuvan historia, niin kuin Suomenkin ja lähes kaikkien muidenkin maailman maiden on historian sumujen saarilla ikuisessa tuntemattomuudessa - paitsi jos joku keksii keksiä aikakoneen.

Tuva on nykyisin tunnettu myös ihmiskunnan hyväntekijän, Bill Gates'in projektina (Project Tuva). Gates on nimittäin ostanut BBC:ltä oikeudet Feynmanin luentosarjaan ns. Messanger Lectures, jotka tämä antoi Cornellin yliopistossa vuonna 1964 ja hyväntekeväisyydessään tarjoaa koko projektin ilmaiseksi koko englannintaitoiselle maailmalle Microsoftin ystävällisellä myötävaikutuksella.

Feynmanilla oli suuren älynsä lisäksi sellainen avu, että hän pystyi puhumaan vaikeista ideoista niin, että tavallisella älyllä varustettu tavallinen tavis kykenee niitä seuraamaan.

Tosin hän on yllättävästi ilmiselvän hermostunut luennoitsija. Nykymaailmassa sellainen liikkuminen, ähinä, kenkien katselu jne ei tulisi tietysti kysymykseenkään. Esiintymistaidon opetus jopa Nobel-palkituille luennoitsijoille on kai pakollista mediataitavassa nykymaailmassa ja se karsii kaiken maailman mukavat pikku idiosynkrasiat niin, että kohta me kaikki olemme hermostumattomia ja taitavia lavakoomikoita - jopa hiljaisemmat hämäläiset savolaisista tai karjalaisista puhumattakaan. Luentojen sisältö on täsmätty yleiselle kuulijakunnalle, joten varsinaisten tiedemiesten aika saattaa luennolla tulla pitkäksi. Mutta meille muille, joita eivät luennoitsijan pienet omalaatuisuudet ja kielenlipsahdukset haittaa, luento on hyödyllistä ajanvietettä, hedelmällistä eskapismia.

Luentoja voi katsella Microsoftin uudella katseluohjelmalla nimeltä Silverlight, joka latautuu automaattisesti samalla kun Tuva-projektin sivut latautuvat.

Jo ensimmäinen luento on merkityksellinen: opin, että paino-/vetovoima/gravitaatio on merkittävin yleistys, jonka ihmismieli on keksinyt, ja että kuu putoaa kohti maata joka sekunti yksi 20s osa tuumaa verrattuna ('suoraan') rataan, jonka se kulkisi ilman maan olemassaoloa, ja tärkeimpänä tietona sen, mistä luku 42 tulee hypertietokoneen Deep Thought seitsemässä ja puolessa miljoonassa vuodessa kehittämänä vastauksena 'elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen muuhun sellaiseen' Douglas Adamsin viisiosaisessa trilogiassa Linnunradan käsikirja liftareille.

Hiram Messanger -luennot järjestetään Cornellissa joka vuosi, muita luennoitsijoita ovat olleet mm. kirjallisuusteoreetikko Edward Said, biologi E.O. Wilson, jenkkien atomipommiprojektin päällikkö Robert Oppenheimer ja kielitieteilijä ja filosofi Noam Chomsky.

Tästä kaikesta opimme tietysti sen, että on käytävä Tuvassa silloin kun on vielä aikaa.

Ja tähän vielä loppuun video YouTubelta tuvalaisesta kurkkulaulusta.

Lukulistaa 2009: Lokakuulta loppiaiseen

2010-01-09T23:35:00.000+02:00

Kuva: Hanhensulka, lukemista loppuvuonna 2009

Olen ehkä maininnut aikaisemminkin, että ostan kirjani nykyisin lähinnä käytettyinä käymällä lähes joka lauantai Melbournen Federation Square'llä, jonka Ian Potter -talossa on useita täytenä notkuvia pöydällisiä toinen toistaan parempia kirjoja.

Uusiakin kirjoja tulee ostettua, Suomessa käydessä luonnollisesti ja joskus jopa tilaamalla suomalaisista verkkokaupoista, mutta myös Australiassa. Puolisolle täytyy tietysti ostaa jokainen julkaistu Mankell ja Larson ja sen sellaiset ja itse yritän pysyä ajantasalla australialaisen kirjallisuuden suhteen. Mutta uudet kirjat ovat julmetun kalliita ja ostopäätöstä täytyy harkita hyvin tarkkaan. Loput täytyy lukea kirjaston hyllyltä, vaikka katkeralta se tuntuukin, kun mieluimmin pistäisi luetun kirjan takaisin omaan hyllyynsä.

Viime lauantaina ostin yhden kirjan (joka on puolison nimenomaisesta määräyksestä kirjaostosten ehdoton yläraja), jonka tietysti unohdin tuosta oheisesta kuvasta, koska luen sitä parhaillaan. Kirja on kirjallisuuskritiikin 'klassikko', jonka 'jokainen' englantia puhuva kirjojen rakastaja tuntee ainakin nimeltä: I.A. Richards'in 20-luvulla kirjoittama Principles of Literary Criticism.

Näin kirjan jo muutamia viikkoja sitten, mutta käyttämällä tärkeysjärjestyksen periaatetta sen vuoro tuli vasta tällä viikolla, hinta oli kahdeksan taalaa (noin 5.5 euroa), joten kohtuullisella hinnalla sen sai itselleen lunastetuksi. Etukirjaimet I ja A tuossa nimessä tarkoittavat Ivor Armstrong, mutta joka paikassa hänet näytetään tuntevan vain I.A.:na.

Kuva: Hanhensulka, Lorna M.M. Mitchell'in Ex Libris

Ostamani kirja oli 12. painos vuodelta 1950, hyväkuntoinen, eikä siinä ollut kovinkaan montaa kynänjälkeä (valitettavasti, niitä on joskus mukava lueskella).

Sen sijaan oheisessa kuvassa näkyvä Ex Libris nimelle Lorna M.M. Mitchell oli liimattu etukannen takapuolelle. Nopea internet-etsintä ei paljon lisätietoja tarjonnut. Pari mahdollisuutta oli tarjolla, toinen oli opiskellut kirjallisuutta Englannissa 1930-luvun lopulla, toinen syntynyt 1928 ja työskennellyt jossakin vaiheessa jollakin aboriginaaliasemalla mahdollisesti lääkärinä. Mutta nämä ovat tietysti spekulaatioita, kuolleesta henkilöstä lienee kysymys, niin kuin usein on käytettyjen kirjojen entisisten omistajien osalta asioiden laita.

Ajatus kuolleen henkilön kirjasta on sekä jotenkin mukavalla tavalla häiritsevä että lohduttava myös. Osoittaahan se, että joku muukin henkilö on pitänyt kirjasta jopa kuolemaansa saakka. Tosin kirja on saattanut maata unohdettuna jollakin pölyisellä hyllyllä, mutta sitä parempi sitten, että saa lopulta lukijan niin kuin kirjan kuin kirjan kuuluukin saada.

Kuvassa pitäisi näkyä:

W.J. Peasley: The Last of the Nomads, tarina kahdesta aboriginaalista nimeltä Warri ja Yatungka, viimeiset mandildjara-heimon edustajat, jotka elelivät erämaissa jossakin Länsi-Australian osavaltion Western Gibson Desert-aavikkoalueella heimon ikiaikaisella kivikauden tavalla kunnes kuolivat joskus 1970-luvulla. Heidän mukanaan kuoli aboriginaalien koko elämänmuoto.

Nykyisin 'alkuperäisissä' oloissa elävät abot asuvat vaatimattomissa taloissa ja vain silloin tällöin erämaan armoilla. Elämänmuoto on loppunut, mutta aboriginaalit itse tai näiden 'puolestapuhujat', ne siis, jotka yrittävät pitää alkuasukkaat näiden omilla alkuperäisillä asuinalueilla ja samassa kivikautisessa tilassa kuin ennenkin eivät sitä vielä näytä hevillä uskovan. Nykyisin alkuperäinen taide, tanssit, laulut jne, ovat lähinnä turisteja varten.

Edellinen Australian kenraalikuvernööri (kuningatar Elisabethin edustaja maan päällä) joutui vaikeuksiin sanoessaa lähtöhaastattelussaan, että suurin osa aboriginaaleista elää tavallisina modernin yhteisön jäseninä. Näin onkin, noin 350,000 aboriginaalia kaikkiaan noin 500,000:sta on niin kuin kuka tahansa australialainen, jonka etnistä alkuperää on mahdoton tunnistaa ellei asiaa kysy. Missä määrin heidän atavistinen sielunsa kaipaa takaisin erämaiden yksinkertaisiin ja koviin oloihin ei ole minun tiedossani.

Peter V. Jones (toim.): The World of Athens, (Open University Set Book vuodelta 1984) kertoo antiikin Ateenasta kaiken tietämisen arvoisen. Siinä on 405 tiheään präntättyä sivua, joten kahlaamista riittää. Onneksi sitä voi lueskella epäjärjestyksessä. Vielä on paljon luettavaa.

Grahame Clark: The Stone Age Hunters (Library of the Early Civilization vuodelta 1967). Sivulla 126 kirjoitetaan näin Uuden Guinean aboriginaaliasutuksesta:

"None of these peoples have contributed to the main line of human history except in the most marginal way and, with the hindsight of history, we might be tempted to dismiss them as of little consequence. Yet it would be wrong and unpardonably arrogant to think of themas peoples who might as well not have existed..."

Täällä entisten siirtomaaherrojen jälkeläisten maassa tämä liippaa jotenkin läheltä suomalaisuuttakin, tai vielä lähempää saamelaisuutta ehkä, niin läheltä, että yht'äkkiä tuntee kohtalonyhteyttä tuntemattomien guinealaisten alkuasukasheimojen tuntemattomien jäsenten kanssa. Kirja on muuten täynnä mielenkiintoisia kuvia ja piirroksia kivikauden asutuksista, esineistä jne. "Hyvin mielenkiintoista" kuten puoliso sanoi hymyssä suin nähtyään sen kertaisen saaliini Federation Squaren kirjapöydiltä.

Jean-Paul Sartre: The Age of Reason, Penguin Classics 2009. Niin kuin vuosiluvusta käy ilmi, tämä ei ole käytettynä ostettu, onpahan muuten vain tarpeeksi halpa, alennushintaan 9.99 taalaa Borders-kirjakaupasta. Kirja kertoo pariisilaisesta filosofian opettajasta, jolla on hyvin ranskalainen ongelma. Hän nimittäin yrittää saada kerättyä 4000 frangia toisen maailmansodan alla rakastajatterensa aborttia varten.

Italo Calvino: Invisible Cities, Picador 1974, on 'tarina' Marco Polosta, kaupungeista ja Kublai Khanista, vaikka kertookin itse asiassa salaa pelkästään yhdestä kaupungista, maailman tärkeimmästä kylläkin, eli Venetsiasta.

David Lodge: Consciousness and the Novel, Penguin Books, 2003. Lähtökohdaksi kirjalle on ajatus siitä, että meidän tietoisuutemme 'itsestä', tai 'minusta' ehkä, muodostuu jatkuvasti päivittyvästä oman elämän narratiivista, kertomuksesta, jossa saattaa olla jotakin omaa, jotakin varastettua, ehkä vähän sinistä, jotakin uutta, jotakin vanhaa. Mutta ennen kaikkea itsen narratiivin sydämenä on oma sisäinen elämä, koko rikkaudessaan: draamassaan, komiikassaan ja tragadiassaan, joka on vain meidän itsemme tiedossa. Ja kaikesta tästä tajuamme olevamme me itse. 'A consistent illusion of life' kuten Lodge sanoo puhuessaan Philip Roth'in luomasta romaanihenkilöstä 'David Kepesh'.

Lodge ottaa kirjassaan loogisen seuraavan askeleen ja todistaa, että (länsimainen) romaanitaide on itseasiassa kirjoitettu tämän saman ajatuksen, ihmisen sisäisen minä-tarinan kartoitukseksi.

Jotkut kirjailijat antavat kirjalliselle 'itselleen' oman 'elämän ja henkilöllisyyden': ajattele vaikkapa Philip Roth'in Nathan Zuckermania tai J. M. Coetzee'n Elizabeth Costelloa ja monia muita kirjallisia alter egoja. Useimmilla kirjailijoilla nimi vaihtuu kirjasta toiseen, niin kuin 'Woody Allen'-henkilö Woody Allenin filmeissä. (Omasta kirjastostani löytyy myös Lodgen The Art of Finction, Penguin Books, 1992.)

William Shakespeare: The Sonets, Avenel Books, 1980. Sonetit numerosta I alkaen numeroon CLIV

Clive James: The Meaning of Recognition, New Esseys 2001-2005, Picador, 2006. Kirja on omistettu Ian McEwanille ja mottona on Robert Musil'in: "No fixed idea except to avoid fixed ideas" (suomeksi kai jotenkin, että 'ei fiksattuja ajatuksia paitsi fiksattujen ajatusten välttäminen'.

Clive James: Falling Towards England, Unreliable Memoirs II, 1985. Clive James on yksi Australian kulttuurielämän pienuutta pakoon Eurooppaan ja Amerikkaan lähteneistä australialaisista. Tehtyään Englannissa näkyvän televisiouran ja riittävästi mammonaa hän taitaa nykyisin asustella New Yorkin Manhattanilla.

Harry Mount: Amo, Amas, Amat... and All That, How to Become a Latin Lover, Short Books, 2006.

Siitä lähtien, kun en oppinut Exercitia Latinan avulla sujuvaa latinan kieltä, olen aina haikean kateellisena ajatellut, että latinaa olisi kyllä mukava oppia. Onhan Suomen koululaitoksen vanhin opetusaine juuri latinan kieli, sitä on opiskeltu suomalaisissakin kouluissa jo yli 700 vuoden ajan, joten perinteitä sujuvan latinan taitamiselle olisi kovinkin olemassa.

Tässä vain meidän kesken, Arvoisa Lukija, voin sanoa, että olen myös jotenkin kateellinen Kemppisen tekemistä hienoista Catullus-käännöksistä, mutta tästä ei tarvitse sen enempää suutaan aukoa, tunnistettu kateushan veisi kai kalatkin vedestä (mitä se sitten tarkoittaakin).

Ostin siis tämän Amo, Amas, Amat... and all that -kirjan salaisena aikomuksena oppia lisää latinaa, saa nähdä kuinka käy, alku ei ole lupaavaa. Vaikka olenkin kyllä jo uudestaan oppinut että tuo amo, amas, amat on amare verbin yksikön preesenssin taivutusta minän, sinän ja hänen osalta. Ja lisäksi, että "horas non numero nisi serenas" tarkoittaa "en laske tunteja elleivät ole ihania", jonka sanonkin sitten aikanaan kuolinvuoteellani, jos muistan. Joten latinin oppiminen taitaa olla yhtä hyödyllistä kuin silloin aikanaan. Mutta ihmisen arvomaailman tulisi tietysti sallia tavoitteille muitakin perusteluja kuin hyödyn.

Outi Alanko ja Tiina Käkelä-Puumala (toim.): Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä, SKS, 2003. Kirjan sivulla 287 Janna Kantola sanoo runoista tähän tapaan (siteeraten Pentti Saarikosken artikkelia Parnassossa 5/1978):

"... Kenties voimme vastata runoilijalle...ja sanoa, etteivät runot ole mitään yksiselitteisiä julkilausumia, jotka voi hyväksyä tai torjua, vaan ne ovat olentoja, ja kehittyvät, muuttuvat aina kun niitä luetaan...".

Tällä kertaa avasin tosin kirjan lähinnä lukeakseni Klaus Braxin ajatuksia kirjallisuuslajeista (Imitaatiosta kommunikaatioon - laji kirjallisuudentutkimuksessa, s. 117). Braxin väitöskirjan voi muuten lukea pdf-tiedostona täältä (varoitus, siinä on yli 300 sivua).

Kerttu Saarenheimo: Tulenkantajat, WSOY, 1966. Tähän saatan palata ihan kohta uudestaan.

Toimi Havu (toim.): Ilon ja aatteen vuodet, Karisto, 1965. Toini Havu on tunnettu kriitikkona paremmin kuin tämän kirjan toimittajana. Erityisen muistorikas oli hänen kritiikkinsä Tuntemattomasta sotilaasta (Hesari 19.12.1954), jossa hän arvostelee Tuntematonta kovin sanoin ja samalla kehaisee Jussi Talven pari kuukautta ennen Linnan teosta julkaistua Ystäviä ja vihollisia. Havu sanoo Talven teoksesta mm. näin: "... suurimittainen sotaromaani, jota meillä ei aikoihin hevillä ylitetä...". Tuli muuten mieleen (tai oikeastaan lunttasin asian internetiltä), että ystävämme Sanojen Anitan sukulaisetkin ovat julkaisseet sotakirjoja, kuten kirjasta Juhani Konkka: Neuvostovakoilijatar, WSOY, 1942, näkyy.

Friedrich Nietzsche: Beyond Good and Evil, Prelude to a Philosophy of the Future, Penguin Classics, 1990. Saksankielinen alkuteos oli nimeltään Jenseits von Gut und Böse, 1885, suomeksi Hyvän ja pahan tuolla puolen, suom. J.A. Hollo, 1966 (Hollo käänsi myös runoteoksen Näin puhui Zarathustra, 1961).

Henkilökohtaisesti ajattelen, että preussilais-sveitsiläinen Nietzsche oli selkeimmillään kirjoittaessaan Italiassa vuonna 1888, menetettyään järkensä näkyvän valon, lyhyen kirjeen ystävälleen kulttuurihistorioitsija Jacob Burckhardt'ille. Se kuului näin (suom. Tarmo Kunnas):

"Kunnianarvoiselle Jacob Burkhardtille. Tämä oli se pieni pila, jonka tähden annan anteeksi itselleni maailman luomisesta aiheutuneen pitkästymisen. Nyt olette Te - olet sinä - meidän suurin opettajamme: sillä, minä yhdessä Ariadnen kanssa, olen kaikkien asioiden tasapaino, meillä on joka asiassa sellaisia, jotka ovat meidän yläpuolellamme...Dionysos."

Että sellaisia kirjoja tuli luettua lokakuusta vuoden loppuun. Uusi vuosi tuo uudet lukemiset. Mutta se on jo toinen juttu.

Eivät vain aattehet pala, palavat ne syrämmekki

2010-01-05T15:38:00.006+02:00

Ensin varotus: tämä lastu on pitkä kuin nälkävuosi ja sisältää aatelaulujen sanoja, jotka saattavat häiritä jonkun herkkämielisen mielenrauhaa. Toisaalta siinä on pyritty jonkinasteiseen tasapuolisuuteen, joten mielenrauhoja saatta häiriytyä sekä puolin että toisin.

Mottona voisi olla vaikkapa tällainen runonpätkä:

”Tuli palaa punasena sydämessä ja munaskuja korventaa.
Aina on saatu hammasta purra ja selkäämme taivuttaa.
Kumartua voin, vain ei maahan asti, sillä jäykkä on raatajan selkä.
Kärsiä voi vaan ei siihen asti, että omaa ääntään pelkää.
Suomen porvari Venäjän porvarin persettä paitana peittää.
Suomen ja Venäjän työläisille ne yhdessä myrkyn keittää... ”

(Laulu punaisesta sydämestä, Kom-Teatterin esittämästä kokoelmasta Torpedo, sävel Kaj Chydenius, sanat runoilija Matti Rossi, julkaissut Love Records, 1973).

Yksilön elämän sietämätön keveys ei vaivaa yleensä kuin yksilöä itseään. Elämä on kevyt kuin saippuakupla. Aatteetkaan eivät enää suuremmin paina yksilön sydämessä eikä kai koko yhteiskunnassakaan. Ei sitten 1970-luvun.

Joskus sitä oikein pysähtyy ajattelemaan, että miten kävi Kaisan, Aulikin tai Kristiinan tovereineen, kun kapitalisti lopulta söi hehkuvan punaisten poskikukkien viimeisetkin siemenet.

Onneksi on internet, josta voi kaiholla etsiä kadonneita aatelaulujen sanoja muistinsa virkistämiseksi, sävelet ovat tietysti vielä päässä, mutta eihän niitä voi ilman sanoja laulaa, edes pikkuruisessa pöhnässä – isossa pöhnässä ei enää muista edes säveliä. Lauluja löytyy netin kätköistä kummaltakin laidalta, joten jos usko toisella laidalla rupeaa loppumaan, voi aina kääntyä toisen laidan puoleen uskonnälässään.

Internet onkin yltäkylläisen tiedon ehtymätön aarrelaari.

Ehkä samanlaista tiedon kylläisyyttä odotettiin silloin, kun maailman ensimmäinen papyruskääre saatiin kirjoitettua valmiiksi ja kieraistua rullalle, tai kun ensimmäinen erillisillä metallikirjakkeilla painettu kirja valmistui (vanhin eksemplaari on korealainen zen-buddhismin oppikirja Baegun hwasang chorok buljo jikji simche yojeol, lyhyesti Jikji, joka sisältää otteita kunnioitetuimpien zen-mestareiden opetuksista), tai kun meillä Euroopassa ensimmäinen Gutenbergin menetelmällä tehty kirja oli saatu julkaistuksi (noin 1450 painettu Ars Minor, latinan kielioppi, kirjoittaja Aelius Donatus joskus 300-luvulla), tai ehkä ainakin siinä vaiheessa, kun maailman ensimmäinen tietosanakirja oli julkaistu, taisi olla Hartmann Schedel’in Nürnbergin kronikka (Die Schedelsche Weltchronik) vuonna 1493.

Luulin pitkään lukemaan opittuani, että Pikkujättiläinen oli tiedon todellinen aarreaitta ja että sieltä olisi saatavissa kaikki inhimillinen tietämys, vaikka en kai edes tarkasti ymmärtänyt mitä sana inhimillinen tarkoitti.

Ennen kuin opin lukemaan luulin näin myös Äidistäni ja Isästäni, ja Taatastani, Papastani, Mummoistani, Mammastani sekä Ukista. Sen sijaan jo hyvin nuorena huomasin, että yksi Tätini ja Enoni eivät sellaisia olleet, tosin yksi toinen Tätini oli, niin myös ainakin kaksi Sedistäni, joista toisella oli laaja, kirjastolaitoksen avulla varastelemalla luotu kirjasto, jonka luomismenetelmästä en vielä silloin tosin tiennyt mitään.

Sopivasti tämän lastun teemaan liittyen toisella sedistä oli mennyt yhtenä kesäkuun aamuna kai vuonna 1942 luoti poskesta sisään ja tullut ohimosta ulos, mutta tiedot eivät olleet päässeet pihalle reikäisestä päästä, eikä edes henki, ja hyvin hän pystyi Lammaspuroa kuolemaansa saakka viljelemään. Lisäksi toinen mummoistani sai rintamamieseläkettä siitä, että oli seisonut 17-vuotiaana hevosmiehenä punaisten joukossa, kunnes oli pantu vankileirille Hämeenlinnassa ja onneksi paksuksi myös, muuten ei äitini, minusta puhumattakaan, olisi ollut olemassa.

Mutta internetin aarreaitasta piti sanoa, että koin juuri äskettäin pätkän suomalaista kulttuurihistoriaa ja kuuntelin Heikki Kinnusen laulavan tapanina 1970 YLE:n Sirkus Pasila -ohjelmassa laulun Vapaa maa.

Nuori ja siloposkinen, mutta kovin kankean seipään niellyt, Harri Holkeri puolestaan vetää laulun kuultuaan videolla herneet nenäänsä Arvo Salon suosiollisen ystävällisellä myötävaikutuksella. Silloisia suomalaissilmäätekeviä oli paikalla todistajiksi kutsuttuina myös ainakin Ele Alenius, Pär Stenbäck, Jutta Zilliacus (hitto kun en osannut kirjoittaa tuota oikein edes toisella kerralla ilman lunttaamista), lehtikeisari Lahtinen (joka pysyi tuolloin vielä lähes aina omilla jaloillaan) ja jopa äkkiväärän revarikommunistien johtajan, Aarne Saarisen, korva ja oikea silmä vilahtavat kuvassa kuin Isonveljen haamu. Soittamassa könöttivät ainakin Ossi Runne ja Heikki Laurila ja se se, no mikä se nyt...no olkoon. Mutta oikein tippa tunki silmäkulmasta näkyville tätä nostalgiasimaa nauttiessa.

Kinnusen esittämän ’rotestilaulun’ (vai pitäisikö sanoa pilkkalaulun) sanat ovat vieläkin hyvältä kuulostavaa ja hyvin toimivaa lyriikkaa, runoilijana oli S. Albert Kivinen. Sanoissa on jopa ajankohtaista asiaa tämänpäivänkin kuulijoille. Eikö Holkeri muuten ollutkin onagrokratian ruumiillistuma, pitkät, pystyssä jököttävät korvat vain puuttuvat.

Erityinen osa-aarreaitta on myös tämä YouTube, josta laulu ja Holkerin seipäänniellyt kommentointi löytyivät. Molemmat löytyvät myös YLE:n elävästä arkistosta.

Myös tämän lastun tematiikkaan sopivasti ent. kansanedustaja Jutta Zilliacus taisi ehdottaa juuri hiljan siellä Suomessa toisen virolaiskirjailijan, Sofi Oksasen, kanssa yhteisvoimin, että Koivisto pyytäisi anteeksi virolaisilta vuoden 1991 aikaisia lausuntojaan. Olen tästä täysin samaa mieltä näiden tulisten virolaisnationalistien kanssa. Koivisto esiintyi silloin kuin olisi johtanut jotakin entistä venäläisosavaltiota eikä vapaata, eurooppalaista demarimaata, jossa voitiin vapaasti laulella 30-luvun ’sortovuosina’ ja niiden jälkeenkin, että (Vaalilaulun toinen säkeistö):

”...
Sä kärsit nälkää ja kalvastuit
sinut huurteli ponttehen (häh?) suot,
sinä värjyin kyynelelähteissä uit,
ja tuskien maljoista juot.
Nyt lippusi vaaliuurnalle vie,
näin tuskasi poistaos ponnella sie;
tämä voittohon vie,
täm' on oikea tie.
...”

(sävel on kai Olet maamme armahin Suomenmaa, ja sanoituksen on kai tehnyt Vihtori Huhta vuonna 1933)
Linnaanhan tuosta olisi pitänyt joutua, on se niin huonoa runoutta jopa taistelulauluksi! Voisi kai tältä kannalta katsoen olla vaikka itse kirjoittamaani, mutta ei ole.

Eksyin Kinnusen Vapaaseen maahan etsittyäni työläisten ja lahtareiden kannustuslauluja verkosta.

Syy siihen on itse asiassa Toini Havun, joka toimitti Kariston julkaistavaksi vuonna 1965 essee- tai ehkä olisi parempi sanoa muistelokokoelman Ilon ja aatteen vuodet, jossa 13 merkittävää (eli sotien jälkeisen laidastalaitaisen eliittimme edustajaa) suomalaista tilitti omakohtaisen kokemuksensa aiheuttamia tuntoja juuri itsenäistyneen Suomen parista ensimmäisestä vuosikymmenestä.

Omassa muistelo-osassaan suuresti kunnioitettu demariagitaattori Yrjö Kallinen sanoo ajan patinan meikkaamalla ajatuksenkululla mm. näin:

”...Loppujen lopuksi jokaisesta systeemistä tulee täsmälleen sellainen, millaiseksi sen teemme.

Tämä ajatuksenjuoksu poikkeaa suuresti siitä, minkä lumoissa silmät kosteina lauloimme:

’Ja orjuutta siellä ei tunnetakaan,
on piskat ja piiskuritkin poissa.
On rauha ja rakkaus kaikilla vaan
ja työtä tehdään riemulaulelmoissa’
...”

Tuonhan jokainen Arvoisa Lukija tietysti välittömästi tuntee Vapauslaulun kolmanneksi säkeistöksi [Sävel: Sä pohjolan maa ikitunturien], jossa ehkä luvataan lievästi enemmän kuin aate pystyisi edes parhaimmillaan toteuttamaan, vaikka onnistuisimme tekemään ’systeemin’ millaiseksi tahansa.

Mutta niinhän aatteet yleensä liikoja lupaavat.

Ajatellaan vaikkapa lahtaripuolelta aatelauluista kauneinta, Äänisen aaltoja, joka oli George de Godzinskyn sävellys ja Kerttu Mustosen sanoitus, tunnetuin esittäjä vielä silloin kovin miehekkäällä äänellä lauleleva Georg Malmsten (muuten Mustosen sanoituksia ovat myös mm. Liljankukka, Katkennut sävel, Kielon jäähyväiset, Mandshurian kukkuloilla, Mustat silmät, Odotus, Siks oon mä suruinen jne, kymmenittäin).

Ajatellaan siis Äänisen aaltojen elliptistä lupausta Vienan ja Aunuksen suomettamisesta (...on uuden huomenen saava / maa Vienan ja Aunuksen...). Tuntematon sotilas kuvaa yhden kk-komppanien poikien Äänislinnan vierailulla sitä, miten tästä kulttuurilupauksesta tositilanteessa selviydyttiin. Vaikka ottaisi huomioon Linnan vaaleanpunaiset demariagitaattorinlinssit, joiden läpi hän maailmaansa katseli, niin paljon suomalaislauluissa uhottiin verrattuna maan todellisiin resursseihin ja tietysti lopputulokseen, jolla menetettiin suuret osat laulumaista, joita Jumalan ja Tsaarin suursuosioilla olimme hallinneet vuoden 1809 jälkiselvittelyistä saakka.

Mitä lienevät suomalaiset laulelleet Suomen sodan aikoihin.

Mutta aatteet elävät elävinä vain omassa ajassaan. Muina aikoina aate on anakronismi, jota on mukava muistella ja josta on mukava kännipäissään laulella reipasta kannustusrallia: vähän hullua, vähän imelänmakeaa, lievästimuikeaa, julmetunyliampuvaa, mutta sydäntä kovasti lämmittävää, kuin virkistävä vappusima yhdellä rusinalla.

On vaikea uskoa, että aate voisi yhdessä olemuksessa edes elää yli sukupolvirajojen.

Jopa uskonnot, vaikka ovatkin väkisin dogmien pakkopaitoihin puettuja, muuttuvat ajan mukana. Ajan henki määrää mitä milloinkin ajatellaan, uskotaan, toivotaan ja minkä puolesta aikalaiset heittävät henkensä.

Neuvostoliitto, joka murhasi maanjussinsa 30-luvulla muuttui nopeammin kuin suomalaisbloggari pystyy kirjoittamaan oikein sanan ’Ljublianka’ heti kun Stalinilta, Isä Aurinkoiselta, lähti veivi, jolla oli kierrellyt neuvostoasiat sellaiselle mutkalle, että koko maa ajautui vajaassa neljässä vuosikymmenessä konkurssiin, lopetettiin, hajoitettiin ja maan resurssit jaetiin ilmaiseksi paikalle sattuville kapitalisteille kiikutettavaksi uuden Venäjän rajojen taakse käytettäväksi kapitalistiparatiiseissa yksityiseksi hyväksi.

On vaikea ajatella, mitä joku Taisto Sinisalo ajatteli tällaisesta menosta, ehtihän hän nähdä koko elämäntyönsä kohteen sortuneet kulissit ennen kuolemaansa. Ehkä hän joskus hiljaisina hetkinään Venäjän uutisia katsellessa ajatteli samaisen Vapauslaulun neljättä säkeistöä, joka kuuluu näin:

Ei syytöntä nähdä siell' kärsimässä
ja toinen ei toisen osaa ryöstä.
Ovat veljiä kaikki keskenänsä,
:,: ei heikompata nälkäkuoloon syöstä: :,:

Yksi 70-lukulaisten suurimmista virheistä, ja samanlainen virhe toistetaan sukupolvesta toiseen, oli siinä, että historiaa, varsinkin kolmekymmentälukua katsottiin ja arvosteltiin vain oman ajan arvojen tai arvottomuuden hämärtämin silmin. Lapuanliikkeen ja Akateemisen Karjala-Seuran vaikutusta ajanhenkeen suurenneltiin käsistä päässeessä kierteessä. Tosiasiassa Lapuanliike päättyi Mäntsälään (1932), IKL:llä ei sen jälkeen ollut todellista valtaa tai vaikutusta ja AKS:n ’parhaat voimat’ häipyivät vähin äänin joihinkin muihin puuhiin ja lopulta tappelemaan koko kansan yhteistä vihollista vastaan punikkiveljiensä vierellä.

Vuonna 1966 Vesa-Matti Loiri lauleli uljaasti Arvo Salon ja toverien tuottamassa Lapualaisoopperassa siten kuin täältä löytyvällä videolla kuuluu. Videonpätkä on Niskasen elokuvasta Lapualaismorsian (1967) ja filmillä Kaj Chydenius harjoituttaa Loiria laulun Jumalauta, näillä lakeuksilla ei Jumalauta pilkata Jumalaa! taitajaksi.

Tosin olihan 30-luvulla niitäkin ’parhaita voimia’, jotka liittyivät AKS:aan vasta Mäntsälän kapinan jälkeen. Sellaisia kuin Matti Kuusi, joka omien sanojensa mukaan tuli Seuran valajäseneksi 1933 (ei siis varajäseneksi, tuohon aikaan yhdistysten jäsenet puolin ja toisin tekivät vielä valoja, nykyisenä euroaatteen aikana riittänee liittymiseen jäsenmaksun maksaminen). Valajäsen Matti Kuusi lienee laulellut iloisella 30-luvulla useitakin kertoja AKS:n kunniamarssia nimeltä Me tahdomme (sanat Reino Palmrothin, alias Reino Hirviseppä, alias kuplettimestari Palle ja sävellys tämän veljen Toivo Palmrothin, alias Toivo Palomurto). Laulun viimeinen säkeistö taisi kuulua tähän tapaan:

”...
Me tahdomme suureksi Suomenmaan,
me voitamme vastustajan
ja Vienanlahdesta Laatokkaan
me piirrämme miekalla rajan.
Se meidän on veljinä velvollisuus,
tää veikot on tunnussana:
Suur-Suomelle aamu on koittava uus
viel' untakin kirkkaampana.”

Saattoi olla, että neukut ymmärsivät väärin suomalaista zeitgeistia ja kuvittelivat, että Seura, jossa oli parhaimmillaan jäsenenä ’koko suomen parhain sivistyneistö’ oli jotenkin ulko- ja sotapoliittisesti merkityksellinen koko maalle. Varsinkin kun valajäsenistö veisaili mm. tuollaista virttä. Tosin Kuusen mielipiteistä ei ota Pirukaan selvää. Hänhän julkaisi 21-vuotiaana (1935) runokokoelman Runon ja raudan kirja, jossa oli mm. tällainen futuristinen kuvaelma:

Tule, tuisku aroilta Aasian, tule: tunturit pystyyn jää.
Raja ratko raihnaan Vanhojen maan, raemyrsky ja salamasää.
Lyö auki Attilan portit taas, tao Tšingiskhaanien tie.
Kirot kirvoita vaaruvan euroopan, unet ugrien voittoon vie.
Pese sieluista spitaali nöyryyden, revi jäljet renkiyden,
teräs terve nostata kuilustaan, veri vahva barbaarien.
Ja kerran, Pohja kun puhunut on, kun on tuhkana Länsimaat,
Sudet Suomen hankia hallitkoot tai Jäämeren ruhtinaat.

Joten silloisella opiskelijapojalla ja tulevalla rohvessöörillä näyttää 30-luvulla olleen kahdenlaatuista ilmaa haisemassa pussihousuissaan: toisaalta Suomen rajaa taytyisi siirtää Uralille, ja taas toisaalta aasialaisten valloittajakansojen (ja näiden unisten ugri-tovereiden) tulisi ottaa Eurooppa valtaansa. En tiedä ehtikö ennen Tuonelaa selvittää ajatustensa tarkemman sisällön Väinämöiselle kerrottavaksi.

Lukiessani taannoin Punaista erokirjaa, tuli mieleen tällaista lyriikkaa Varshavjankasta (alunperin puolalainen laulu, johon suomalaisten uuskommarien tarpeiksi tehtiin suomenkieliset sanat):

...”Kauhea joskin on puhdistustyömme
ihmisten onnen on ehtona sen
siksipä säälittä taistelun tielle
voitto on työväen tiedämme sen...”

Lauluhan on toverilaulujen kauneimpia, alunperin (niin kuin nimikin sanoo) puolalainen laulelma. Sitä voi ihailla täällä venäjäksi DDR:n kansanarmeijan tyttöjen ja poikien laulamana ja neukkujen oman puna-armeijan äänellä täällä, ja suomeksi täällä.

Pirkko Saision Erokirjan tekstistä sivullisilla silmillä lukiessa jää sellainen käsitys, että juuri kukaan 70-lukuisesta vallankumousporukasta ei olisi todella halunnut kumota Suomen laillista porvarillis-keskustalais-demari-rintamaa. Useimmat punatoverit, niin kuin monet muutkin suomalaiset, olivat käyneet Neukkulassa kulttuurivierailuilla ja monet olivat ehkä omatunto vaivaten vaihtaneet sukkahousuja haitareiksi tai tehneet muuten onnistunutta nappikauppaa neukkutovereidensa kanssa. Näistä luotettavimmat eivät edes tehneet mattirosseja ja paljastaneet porvarihapatuksen saastuttamia vieraitaan – ainakaan julkisesti.

Näille 70-luvun radikaaleillemme saattoivat edessä häämöttävät virat ja varat olla suuremmasta merkityksestä oman ’onnensa ehtona’ kuin uhkaavana edessä väijyvä ’säälittä kuljettu kauhea puhdistustyömme’ ja sen seurauksena alistuminen taistolaisten ja rajantakaisen komennon alle.

Ja monelle radikaalille vallankumoukselliselle saattoivat tulla pelottavina mieleen aikaisemmin mainitun Kaj Chydeniuksen Laulu punaisesta sydämestä, jonka sanat ovat siis runoilija Matti Rossin, kokoelmasta Torpedo (se on myös CD:llä Porvari nukkuu huonost)i.

Poliittinen laulu voi olla kaunis kuin Äänisen aallot tai kuin Kom-teatterin esittämä Muistatko Baikalin rannat samaiselta Torpedolta:

Muistatko Baikalin rannat ja kasteesta kosteat tiet? Muistatko keltaiset lehdet, joita vihuri aalloilla vie? Jos muistat ne, muistat myös laulun, jota rannoilla laulettiin, kun saapuivat nuorisojoukot ja linjoja kaadettiin...// Muistatko teräksen laulun kun se koneiden muodon saa. Jos muistat ne ensimmäiset koneiden poikaset, niin muistat myös Nuorisoliiton joka maailmaan auttoi ne...// Kuka mahtaa heitäkin muistaa. Kuka minkäkin maininnan saa. Vain Intonsa aatteensa tähden he lähtivät rakentamaan.

Amerikansuomalaisen Hiski Salomaan esittämä Vapauden kaiho on tullut tunnetuksi jopa ‘rapakon takana’, missä .se alunperin äänitettiin. Siitä on olemassa myös regeeversio, esittäjänä Soul Captain Band.

Lintu mustasiipi lennä on toisesta laidasta aatelauluja. Siinä voi sanoa laulun sanojen ja ympäröivän todellisuuden olevan kovin kaukana toisistaan. Kuulijalle tulee ja tuli silloin aikanaankin toverikunnan laulaessa mieleen jopa sellainen kerettiläinen ajatus, että mistähän maasta laulussa on kysymys. Minulla on sellainen hytinä, että näin taidettiin joskus keskustella jopa toverikunnan jäsenten kesken – ainakin aamuyön laskuhumalassa ja vain hyvin luotetussa seurassa. Vai mitä pitäisi sanoa näistä sanoista:

”Oi lintu mustasiipi, verta sulissas, maan yli lennä. Kylästä kylään kanna sanomas. Avarru, syksyn taivas, murheviestin mennä. Voi maata, jossa aseetonta ammutaan. Voi miestä, joka murhakäskyn antaa...”

Toverien kesken ei oikein taidettu löytää todellista luottamusta edes silloin alkuaikoina, 1918, saatikka sitten tultaessa 70-luvulle. Tällainen ajatus saattaa tulla mieleen, kun kuuntelee seuraavaa vasemmiston pilkkalaulua demareista, tai ’vaalilauluksi’ sitä taidettiin tituleerata:

”Liityn SDP:hen / työväenpuolueeseen porvalliseen: / Kun nousin aamuun uuteen, / heräsin tietoisuuteen, / vallankumouspelleilyllä menestyy ei voi./ Ei työväenliike etene, / jos vaatii mahdotonta, / siks maltillisuus valttii on, / ei vallankumoussonta...”

Mainitaan tässä vielä varsinaisessa toveritodellisuudessa eläneen Vladimir Vysotskin kappale Valhe ja totuus, johon sanat suomensi Turkka Mali (Malin veljekset laulelevat sen täällä)i:

"Palmikkopäisenä totuus maailmaa kiersi, / edessä rampojen, köyhien prameili vaan. / Ikkunasta valhe hänet nähdessään huusi: / - Voit levätä luonani tule sisälle vaan! / Totuus noudatti kutsua, lepäsi sängyllään hetken,/ ei aikaa kun nukkui kuin lapsi Jumalan, / Valhe peitteli hänet ja avasi sampanjapullon. / Joi itsensä humalaanpunoen suunnitelman...// Herää ja itke, valhe on paitasi vienyt. / Herää ja itke, se on tammasi anastanut. / Valhe on totuus, usko se veljeni vihdoin. / Katso, se kiertää sun puvussas maailmaa. / Herää ja itke, se on vienyt kultaisen kellos. / Herää ja itke, se tammaasi ohjastaa."

Tässä vielä vähän vastapuolen ropagandaa A. Aimon (Aimo Vilho Andersson) levyttämä vuodelta 1942 (kääntöpuolena oli Isontalon Antti eli Kuularuiskulaulu). Kyseessä on pilkkalaulu nimeltään Uraliin (vaikka tarkemmin kun kuuntelee niin se kuulostaa kyllä kovasti ’Uraaliin’ joten muuten sen tuohon tekstiinkin siihen muotoon, eihän suomen kielessä saa olla ääntämisen ja kirjoittamisen välillä eroja). Alkuperäisäänitystä voi kuunnlla tietysti YouTubella täällä:

"Uraaliin, taakse sen, juoksee vanjat kuuluu vinha läiske tossujen.
Miksi niin, Englantiin, uskoin, Stalin huokaa hiuksiansa repien:
"Miksi Suomi kuunnellut ei Tiltua ja Äikiää, vaikka juttu oli soopaa sekä tarpeeks' räikiää?"
Uraaliin, Uraaliin, nyt on kimpussa jo itse Suomikin.

Auttakaa Iivanaa, Suomen hirmut kohta sotkee koko kaalimaan.
Eipä vaan auttavan, näy vaikka jenkit tarjoo myötätuntoaan.
Sillä japsit pistää lämpimästi minkä ennättää,
Saksa liittolaisten tonnistoja ilmaan lennättää.
Uraaliin, siin on työ, vanjat juoksee, että tossut tulta lyö."

Tuo on saksalaisen Ralph Vogl’in sävellys nimeltä Im Ural Fiel aufs eis ja suomalaiset sanat ovat Martti Jäppilän kädestä (Dallapé-orkesteri eli Bruno Laakko ja Lepakot eli Sointu-orkesteri).

Muuten noissa sanoissa puhutaan suomalaisen kulttuurihistorian parista merkkihenkilöstä. Tiltu on laulussa se Moskovan Tiltu, eli suomalainen Aino Kallio, joka sodan jälkeen palasi eläkepäivikseen Suomeen. Oli olemassa myös Petroskoin Tiltu, joka oli venäjänkarjalainen Saimi Virtanen. Äikiä puolestaan oli Armas Äikiä, suomenkarjalainen runoilija, toimittaja ja poliitikko, joka myös palasi sodan jälkeen Suomeen.

Eihän sitä suomalaisena malta olla panematta tähän vielä kulttuurituotetta nimeltä Ryssälaulu, jota lienevät vielä ainakin itseni jälkeisen ikäpolven urhot kännipäissään hoilailleet, viimeisimpien sukupolvien urhoista en tiedä, saattaa tämän sävel olla jo tuntematon:

"Stalinilla täällä oli valmis valtakunta,
viljapellot oottaa viljankorjaajaa.
Ihanata linnassansa hän nyt näkee unta,
Otto-Wille johtaa kansanarmeijaa.
:,: Messuhallin katolla
sirppi on ja vasara,
eduskuntatalossa soi shirmakka :,:"

Laulut ei lopu laulamalla, eikä totuudet valehtelemalla.

Ja lopuksi kaikille osapuolille: kuunnellaan yhteisesti Rauli Padding Somerjokea ja hänen myöhemmän laulajanvaiheensa tuotantoa, Arpiset haavat.

Kaikki onnelliset kritiikit ovat toistensa kaltaisia,jokainen onneton kritiikki on onneton omalla tavallaan

2010-01-03T16:02:00.006+02:00

Kuva: dosentti Janna Kantola, kuva on Helsingin yliopiston saitilta ja sen on ottanut Susanna Suomela

Kysymyksen tulisi tietysti kuulua näin: Onko nykyrunous tehnyt runouden merkityksettömäksi useammassakin kuin yhdessä mielessä?

Kysymyksen voisi muotoilla myös näin: Onko sellaisella kritiikillä päätä, mieltä tai häntää, joka sanoo, että ’Michaux’n taiteen ilmentämä pyrkimys särkeä totunnainen ja luoda siten jotakin samanaikaisesti hyvin vanhaa, alkuperäistä ja aivan uutta, on toki sukua hänen pitkää luomiskauttaan edeltäneille ja osin sen kanssa päällekkäisille ismeille’?

Mutta näitä emme kysy, vaikka vastaukset olisivat kuinka ilmeisiä tahansa! Sen sijaan tämän lastun valmistelun yhteydessä tuli mieleen tämä:

”Mikään ei näy, paitsi merkityksetön.”

Mikäli Arvoisa Lukija on luonnostaa utelias ja kysyy, että: Mitä? Niin voin sanoa, että tuo on väliotsikko Anna Rihton jutusta ”Leppymättömän vihollisen mestaroimia seikkailuja” kiiltomato.netin sivuilta 25.5.2003, jossa arvostellaan Janna Kantolan suomentamaa ja Henri Michaux’n, joka halusi kirjoittaa tyylittömästi, kirjoittamaa kirjaa Höyheniä, WSOY 2003.

Rihton kritiikki alkaa reteästi näin: ”Maurice Blanchot’n mukaan pyrkimys määritellä kirjallisuutta tappaa kirjallisuuden kutistamalla sen lajityypeiksi.” ja on sikäli surrealistinen, että se väittää suomentajan, Janna Kantolan, suulla sanottuna surrealistien luoneen merkitykseltään selväpiirteisen ja stabiilihkon maailman.

Tässä voisimme kysyä tuplasti, että: Mitä? Melbournesta käsin olemme aina kuvitelleet, että kirjallisuuden tutkimus on tähdännyt Aristoteleesta alkaen kirjallisuuden luokitteluun joko komediaksi, tragediaksi ja ehkä tragikomediaksi. Muu kirjallisuudesta sanottu on vain sivumerkintöjä tai vahtoa näiden luokkien kainalossa. Tosin en ole tästä asiasta mitenkään täysin varma, joten jääköön tuokin sanomatta. Mutta kirjailijat itse eivät ole tienneet, että heidän edustamansa henkisen voimailun alalaji on ollut kuollut siitä lähtien, kun sitä on tutkijoiden toimesta kutisteltu lajityypeiksi. Tosin tästä voisi löytää hyvän selityksen kirjailijoiden alhaisille tuloille: eiväthän kustantajat kuolleesta taiteesta voi juuri mitään maksaa.

Jokaiselle parantumattomalle narsistille, kuten tämä lastunikkari, on kuitenkin itsestään selvää se, että vaatimattomuus ei kaunista tai edes, että “Humilitus Occideit Superbium” eli suomeksi jotenkin, että ’Vaatimattomuus voittaa ylpeyden’, joka on kaiverettu voittajaksi kovin onnettomalta näyttävän Davidin miekkaan Caravaggion maalauksessa ’David Goljatin pään kanssa’ (Davide con la testa di Golia, maalattu noin 1606-1610, nyt La Galleria Borghese’ssa Roomassa). Kunnon narsisista sellaisen ajatteleminenkin tuntuu mielessä puhtaalta tragedialta.

Itsestään selvänä pidettäköön kuitenkin sitä, että siinä missä tragedia yhdistää ihmisen yhteisöönsä yhteisen itkemisrituaalin avulla – sillä yhdessä itkevä yhteisö on solidaarinen ja yksilöllisen ylevä yhteisö – siinä komedia auttaa yhteisöä nauramaan yhdessä – sillä yhdessä naurava yhteisö marssii huomaamattaan kusellekin keskinkertaisen tasatahtisesti.

Mainitaan tässä sen sijaan roomalaisenviisaasta kirjallisuudentutkijasta nimeltä Aelius Donatus, joka oli lisäksi kielitieteilijä ja retoriikan opettaja, joka opetti myös P. Hieronymusta joskus 4. vuosisadalla. Donatus piti maailman hiljalleen paikallisiksi degeneroituvia latinantaitoja jonkinlaisessa kurissa mm. julkaisemalla oppikirjan Ars Minor (ja Ars Major myös), joka oli (ehkä) ensimmäinen Gutenbergin menetelmällä painettu kirja. Hän on kuulema komediaviisaudessaan sanonut mm. simppelisti suunnilleen seuraavaa:

”Komedia alkaa mekkalasta ja päättyy rauhaan, tragedia alkaa rauhasta ja päättyy myrskyyn.”

Tragikomediasta Donatus ei sanonut mitään, ja vaikea sen suhdetta olisi tuohon ylläolevaan edes sovitella. Toisaalta komedian lukijarakastajien on hyvä muistaa se, mitä Baudelaire sanoi jossakin esseessään vuodelta 1855, eli suomeksi suunnilleen näin:

”Nauru on seurausta ihmisen oman ylemmyyden kuvitelmasta. Se kuvastaa sekä ääretöntä pienuutta suhteessa absoluuttiseen olentoon, josta ihmisellä on aavistus, että ääretöntä suuruutta suhteessa elukoihin, ja kumpuaa näiden kahden äärettömyyden jatkuvasta yhteentörmäyksestä.”

Sehän on itsestään selvää, että inhimillinen tragedia on aina myös komediaa.

Jo antiikin kreikkalaisen tragedian taustalla asioita kommentoiva kuoro tuo näyttämölle komediaa, joka ei ehkä ole pelkästään tahatonta, lausuu mitä lausuu, ja oman komediallisen osansa tuo näyttämön edessä kuohuva, kommentoiva, rähisevä ja muutenkin metelöivä yleisö, joka ei todennäköisesti muistuttanut sanotaan vaikka Kansallisen juhlallisena mököttävää väkeä, jolle näytelmään osanotto olisi pyhäinhäväistys. Todellisessa elämännäytelmässä kuoron muodostavat ihmiset itse.

Ja siitä päästäänkin varsinaiseen asiaan. Nimittäin Hesarin kulttuurisivuilla kirjallisuuden asiantuntija ja dosentti Janna Kantola, joka on 'kaunis kuin voikukka', artikkelissaan ’Jos rakastaa sanoja, rakastaa Oatesia’ (lienee julkaistu paperilehdessä 30.12.2009) osoitti komedian ja tragedian suhteellisuuden kouriintuntuvasti lainaamalla rauhallisesti Tsehovia Tolstoin Anna Kareninan ensimmäisen virkkeen ikimuistettavilla sanoilla (Janna: Tšehovin mukaan kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan. Sen sijaan onnettomat ovat onnettomia omalla tavallaan). Henkilökohtainen tragedia, yleinen komedia, niin kuin asiaan kuuluukin. Hesarin verkkosivuilla lukijat ystävällisesti neuvoivat kirjallisuuden dosenttia oikealle tielle.

Eikö tällainen virhe Hesarissa olekin kutkuttavan iloista ja mehevän rikkaan makuista tragediaa ja komediaa. Jossakin Kemin Sanomissa (jos sellainen olisi) se olisi vain köyhän lehden köyhää tragediaa laihan ja kaljun komiikan kaavussa. Hesarin tapauksessa nautimme vahingonilosta, toisessa tapauksessa olisimme nolon pidättyväisiä ja toivoisimme, ettemme edes olisi huomanneet koko asiaa.

Ainoa halla tästä tulee Hesarin kulttuurisivujen lukijoille, jotka parhaillaan kuumeisesti käyvät Tsehovin näytelmiä ja novelleja läpi täikamman kanssa löytääkseen dosentin antaman vihjeen suurmiehen viisaista sanoista. Sitähän aina mieluummin uskoo auktoriteetin sanoihin kuin omaan muistiinsa. No, lukuaika ei mene koskaan hukkaan, joten 'no harm done'.

Lisälukemiseksi voisi suositella Janna Kantolan lyhyttä ja informatiivista artikkelia (valitettavasti se on vain englanniksi) ’ Strong, thirsty and weird’ muutamasta suomalaisesta maailmankirjallisuudessa.

Hyvää uuttavuotta 2010

2009-12-31T10:03:00.004+02:00

Olkoon vuosi 2010 juuri sellainen kuin sen itsellesi toivot.

Yllä on säätila Helsingissä kello 0900 ja Melbournessa kello 1800 tämän kirjoittajan osalta kovin laiskan vuoden 2009 viimeisenä päivänä.

Korttajärven pohjamudasta jääkiekkomailoja

2009-11-22T16:37:00.005+02:00

Konspiraatioteorioitsijat etsivät aina ns. savuavaa asetta.

Ilmastotieteen savuava ase taidettiin löytää toiissapäivänä jonkun verikoiraa näyttelevän ilmastopakanan toimesta. Tämä oli pukeutunut hakkeriksi ja kaivanut kilokaupalla säköposteja, jotka todistavat (oletettavasti) sen, että ilmastonlämpenemiseen lujasti uskovat tiedemiehet ovat yrittäneet peitellä oman uskonsa vastaisten tietojen julkituloa. Sähköposteja toisilleen lähetelleet uskovaiset ovat odotettavasti väittäneet, että heidän postejaan on tulkittu kuin Piru Raamattua ja sen lisäksi irrallaan kontekstistaan.

Ilmaston lämpenemistä on todistettu jääkiekkomailaa muistuttavalla käyrällä, josta käy ilmi, että viimeisten aikojen lämpötilat ovat kääntyneet jyrkkään nousuun, ja lisäksi, että syypää nousuun on ihminen.

Mailateorian kannattajista erityisesti kaksi, Michael Mann ja Keith Briffa, ovat todistaneet kovin äänekkäästi ja omien sanojensa mukaan vastaansanomattomasti, että maailma lämpenee ihmisen toimesta katastrofaalisesti ja ellemme tee jotakin meidät perii aiemmin mainittu Piru. Todistusaineistona oli k'ytetty my;s suomalaisia tutkimustuloksia Korttajärven (UPDATE: jossakin Jyväskylän seudulla) pohjamutien tarjoamasta todistusaineistosta kääntämällä ne juuri päivastaiseksi, olettaen ehkä, että Suomen kaltaisessa takapajulassa ei osattaisi lukea – ainakaan englanninkieltä.

Te siellä suloisessa Suomessa olette tietysti nähneet Martti Backmanin tekemän televisio-ohjelman nimeltä Ilmastonmuutos peruutettu, joka lienee lähetetty YLE TV1:llä. Onneksi nykyajan ihmeiden avulla sitä voi hämmästellä YouTubella kolmiosaisena täälllä ja ilmeisesti myös YLE Arenalta. Backman ei ehkä ansaitse kaikkien jakamatonta suosiota puolueettomana ohjelmantekijänä, mutta samaa lienee sanottava myös mm Al Goresta, joka hänkin on esitellyt omaa PowerPoint juttuaan yleisölle, jopa siinä määrin, että sai asiasta jopa Nobelin rauhanpalkinnon. Tämähän on norjalaisten jakama palkinto, jonka arvoa ehkä lisää huomattavasti se, että viime vuonna palkinto annettiin kunnon savolaiselle ex-pressalle, joka lisäksi on Hanhensulkien sukua.

Tarkkaava Lukija ehkä kiinnitti huomiota siihen, että Backmanin ohjelma lähetettiin Berliinin muurin kaatumisen muistopäivänä. Tällä ei ehkä ole asian kanssa mitään yhteyttä, eikä silläkään, että sama päivä oli myös Kristalliyön muistopäivä, vaikka sitä eivät ehkä kovinkaan monet enää muista.

Tosin syytä olisi, totalitääriset ajatukset eivät ole kaukana edes ilmastonmuutosuhkailusta. Arvoisa Lukija on ehkä kiinnittänyt huomiota Uuden Uljaan Euroopan Presidentin, what’s-his-face, toiveeseen, että Kööpenhaminan kokouksessa ei pelkästään laitettaisi maailman ilmastokirjoja sekaisin, vaan samalla luotaisiin koko maapallonlaajuinen hallitus. Uuden Presidentin nälkä on ehkä ehtinyt jo kasvaa kovasti parin presdenttipäivänsä aikana, ja tähtäimessä on vielä laajempi presidenttiys.

Lisälukemista:

Atte Korhola: Ilmastotieteen lamakausi.

Runoilijan salista tai jostakin siltä suunnalta

2009-11-17T15:45:00.004+02:00

Tässä vaiheessa lukuvuotta sitä silloin aikoinaan, oliko se tosiaan jo viime vuosituhannella, oli jo päässyt hyvään vauhtiin ’hienomman kirjallisuuden’ suhteen kesän riehakkaan kevytkirjallisuuden lukufestivaalin jäljiltä. Ja alkoi katsella mitä uutta oli joulua varten kustannustoimittajien harhautumattoman hienolla maulla lukijoiden ihailtavaksi kulloinkin kustannettu. Ja tietysti oli aika myös katsoa mitä hengentuotteita oli valittu palkittaviksi. Nyt lukijaminä on jotenkin hämmentynyt; täällä Etelämeren rannalla nimittäin valmistutaan juuri nyt kuuman kesän kuumiin lukukarkeloihin ja 'hinompi kirjallisuus' saa aivan kohdakkoin haistaa pitkät 'poot' käyttääkseni idioomia, jota ainakaan australialaiset eivät käytä, joten sitä ei voi edes parhaalla tahdollaan kutsua kliseeksi näin pää alaspäin eläessään (hups, taisi tuossa viimeisessä tulla päästettyä pitkä ja haiseva klisee, mutta taitakoon vain).

Sitä ei tietysti silloin aikanaan tavallisena lukijamaallikkona edes käsittänyt, että kirjailijat myös seurasivat suurella kiihkeydellä syksyisiä kirjamarkkinoita.

Ei käsittänyt ennen kuin oli lukenut Iltasanomista Kirjanpitäjältä ylenannettua vuodatusta kirjailijan tuskasta, ruskasta ja ... ei kun siis pelkästään tuskasta ja ruskasta. Eikö muuten tämä Kirjanpitäjältä-kolumnisti näytäkin kovasti kuin nuorelta kirjailija L. Lehtiseltä, paitsi että on vielä painavamman, vanhentuneemman ja jotenkin – miten sitä uskaltaisi sanoa – elähtäneemmän oloinen. Elähtäneemmän siis pelkästään siinä merkityksessä, että on jo elänyt ja levähtänyt melkoisen kasan vuosia ja ainakin enemmän kuin silloin aikaisemmin, kun suuri poliittinen tulevaisuus ei vielä ollut läheskään takana päin.

No olkoon nyt edessä tai takana, ei siitä oikeastaanpåtänyt mitään puhua, vaan Kirjanpitäjän valituksesta kirjojensa menestyksestä ja menehdyksestä. Hän sanoo mm. tähän tapaan:

”...
Aina tähän aikaan vuodesta me kirjoja kirjoittavat ihmiset huomaamme miten tuon toisen kirjoittajan kirjat myyvät omiani paremmin, kustantaja mainostaa niitä enemmän ja puolueelliset kriitikot kehuvat vain niitä. Ensimmäisenä tulee mieleen vahtaa kustantajaa, mutta sama meno kuuluu olevan käynnissä myös muissa kustannusyhtiöissä. Tuskainen kirjailija on jätetty yksin pahaan maailmaan.
...”

Tämä tietysti aiheuttaa ahneessa lukijassa armottoman halun kiirehtiä kirjakauppaan ostamaan syksyn ylihinnoiteltuja kirjauutuuksia, mutta halu jää valitettavasti kovin tyydyttämättömäksi pelkästään liian suuren matkan ja ehkä myös suurehkon hinnan vuoksi.

Täältä Australiasta käsin ei oikein nimittäin osaa ymmärtää sitä, että kirjat näyttävät maksavat paljon enemmän suomalaisille lukijoille verrattuna meihin australialaisiin.

Kun katson suomalaisen kirjakaupan hinnastoa niin en voi olla panematta merkille täysin kateettomasti, että Keltaisen kirjaston tarjoama Italo Calvinon Jos talviyönä matkamies maksaa 26.40 euroa ja vastaavasti myös kovakantinen If On A Winters Night A Traveller on hinnaltaa 29.95 Australian dollaria. (Yksi Au-taala on noin 0.6 euro-taaleria, eli tämä meikäläisten hinta on pyöreästi laskien 18 euroa.)

En osaa tuota sen kummemmin kommentoida, vaikka ero näyttääkin kovin merkittävältä.

Sen sijaan todettakoon, että Finlandia raatia olisi syytä syyttää vaikkapa angstimaniasta, kun katsoo tämän vuoden valittuja. Lukuhimojen täytyy olla melkomoisia, että tästä kasasta pääsee jouheasti läpi. Itse ehdotan pelkistä nostalgiasyistä voittajaksi Merete Mazzarellaa ja kirjaansa Ingen saknad, ingen sorg, En dag i Zacharias Topelius liv. Sen suomalainen nimi kuulostaa aivan kuin joltakin Mauri Sariolan ’jännäriltä’, Ei kaipuuta, ei surua. Nimi ainakin on kovinkaunis. Luetuista arvosteluista jää jotenkin sellainen maku, että kirja olisi Alastalon salin ja Runoilijan talon ristisiitos, mutta saatan olla tässä kovin väärässäkin.

Oikeastaan oli asiaakin. Nimittäin vanhin pojanpoika täyttää komeat seitsemän vuotta ja tarvitsisi ekaluokan lukutaitoaan vastaavan kirjan. Olisiko hyviä ehdotuksia. Iltasatuina hänelle kuulemma pitää nykyisin lukea mm. Baltian maiden historiaa, tosin jossakin määrin sensuroituna kovin helläluontoisen ja kauniin miniäni vaatimuksesta.

Mikä on tietysti aivan oikein ja kohtuullista niin kuin naisten vaatimukset tietysti aina muutenkin ovat.

Lukulistaa 2009: Lokakauden lukemisia

2009-11-03T09:36:00.010+02:00

Kuva Hanhensulka: Lukemista lokakuulla 2009

Lokakaudeksi tämä kevään 2009 toinen kuukausi muuttuikin. Onneksi itseasiassa.

Nimittäin talven jäljiltä vesivarannot Viktorian lukuisissa makeanvedenvarastoissa olivat viitisen prosenttiyksikköä viimevuotista vähäisemmät. Sen sijaan lokakuun lopussa ollaan samanverran viime vuotta edellä. Altaat ovat täynnä lähes 40 %:n volyymilla.

Tervetuoloa siis kesä vaan Viktorian janoisille pelloille ja satumaisiin eukalyptus-metsiin, vedessä kyllä löytyy.

Huhupuheiden mukaan vesirajoituksissa nousemme tasolle, jolla puutarhaansa voisi kastella sunnuntaina ja keskiviikkona sekä aamulla, kuten tähänkin saakka, että myös illalla. Tosin omaan päähäni ei mahdu, miksi kukkia pitäisi kastella saman päivän aamutuimaan ja uudestaan illan suussa, mutta on täällä muutakin kummallista.

Kuten tämä päivä. Koko Viktoria on kiinni ja ihmiset kokoontuneet pukeutuneina hepsankeikoiksi ja hulivileiksi katselemaan hevosten ravaamista sormenkorkuisten ratsastajien ajamina pitkin syväruohoista kilparataa ja lyömään vetoa siitä, mikä näistä isojen hevosten ja pienten jockeytten parivaljakoista on tosikoitoksessa kaikkia muita kovempi. (P.S. Voittaja oli kuulemma yllätys, nimeä myöten, voittajaratsuna oli nimittäin nelivuotias ori nimeltä Shocking, jota miljonäärinä tunnettu pääministerimme Kevin Rudd'kin oli aivan oikein veikannut voittajaksi)

Tänään on siis Melbourne Cup Day, joka ulkopuolisen silmin näyttää suuremmalta juhlalta kuin Australia Day sitten keskellä kesää - tammikuussa.

Mutta ei nyt pitänyt puhua hepsankeikoista eikä myöskään hulivileistä vaan kirjallisuudesta. Yllä olevassa kuvassa on lokakuun luku-urakkaa Hanhensulan kirjoituspöydän kulmalla. Kuvassa pitäisi näkyä:

Catullus: The Poems of Catullus, alkulatinasta sujuvalle englannille kääntänyt runoilija ja Ezra Pound-ekspertti Peter Whigham (1926-1987), Penguin Classics, 1966.

Donner: Elämänkuvia (Kirjapaja Oy, 2004, suom. Laura Voipio)

John Armstrong: In Search of Civilization; Remaking a Tarnished Idea, Penguin Books 2009.

Raija Oranen: Leijonan osa, Teos, korjaamaton oikovedos, julkaisuvapaa 27.8.2009. Tästä piti kirjoittaa Teokselle jotakin, arvelen että useat Arvoisasta Lukijasta olivat samassa veneessä, mutta osaltani jäi kirjoittamatta, koska sain sen tänne periferiaan kovin myöhään, vaikka oli lentämällä tänne lennähtänytkin.

The Arabian Nights, toim. Kate Douglas Wiggin ja Nora A. Smith, kuvitus Maxfield Parrish, esipuhe Mark Helprin, Quality Paperback Book Club, New York, 1996. Alkuperäisistä Tuhannen ja yhden yön 264 tarinasta ovat toimittajat toimittaneet kirjan pehmeisiin kansiin, 339 hienolle, kermanväriselle paperille suureksi pettymyksekseni vain kymmenen vahvasti poliittisen korrektiuden mukaisiksi sensuroitua satua. Esipuheen mukaan oli poispyyhitty 'vain arabeille ja vanhoille herroille soveltuvat pätkät'.

Aemmin olen lukenut, hyvin kauan sitten, kaukaisella viisikymmenluvulla, ja hyvin kaukana täältä, kylmässä ja paksun lumen peittämässä maassa, Helmi Krohnin pienehkön kokoelman näitä iki-ihania persialaissatuja (vai lienevätkö sittenkin intialaisia aivan ensimmäiseltä alkuperältään) nimellä Tuhannen ja yhden yön tarinoita (vuodelta 1919) ja vähän myöhemmin J.A. Hollon käännöstyön Tuhatyksi yötä, johon oli valittu viisikymmentäyksi parasta tarinaa.

Lawrence Durrell: The Alexandria Quartet, Faber and Faber, London, 1968. Kvartetti sisältää romaanit Justine, Balthazar, Mountolive ja Clea, jotka on suomennettu neljänä eri kirjana, suomentajana kirjailija T. A. Engström. Durrellia ei ole taidettu kovin paljon suomentaa, vähemmän vielä kuin velipoikansa Geraldin kirjoja, vaikka aihetta kyllä kovasti olisi. Näistä Aleksandria-kvartetin rakkaustarinoista pääsee mukavasti alkuun, ja joku kyvykäs lukija saattaa innostua luettuaan jopa suomentamaan muitakin Durrellin teoksia (vaikka onhan näitä rumien, valkoisten, anglosaksisten miesten kirjoja suomeksikin jo pilvin pimein luettavina, joten siinä suhteessa ei kirjallisia pulavuosia tarvitse välttämättä vietellä).

Antaeus: Literature As Pleasure, Collins Harvill, 1990. Tämä on vielä luvun alla, aloitettu jo elokuun aikana ja kirjoitinkin tästä (hyvin) vähän aikaisemmassa lastussa.

Myös kuvassa näkyvä J.R.R Tolkien'in On Fairy-stories kummittelee sattuneesta syystä myös lokakuun lukulistalla, vaikka sitä luettiin ankarasti edellisenkin kauden aikana niin kuin tuosta yllämainitusta lastusta voi lukea.

Laitetaan tähän loppuun vielä Arvoisan Lukijan ihmeteltäväksi Catulluksen Carmen numero 58 alkukielisenä, Jukka Kemppisen suomentamana ja kahtena englanninnoksena (ensimmäinen Cecilia Treder'in kääntämänä ja toinen Peter Whigham'ia) ja hännän huippuna vielä norjaksi, kun en löytänyt ruotsinnosta mistään.

(Muuten tästä Catulluksesta tulee aina mieleeni joskus seitsemänkymmenluvun loppupuolella Tukholman Östermalminkadun varrella tapaamani, murteellista suomea käheällä äänellä vääntänyt ehkä nelikymppinen nainen, jolta oli kaksi etuhamasta jossakin rakkauskahakassa isketty sopivan avuliaasti pois tieltä. Tosin oma kohtaamiseni koski pelkästään ystävällistä ajatustenvaihtoa ja tupakanpolttamista, samalla kun kaverini Pietari V. kusaisi myös kovin ystävällisesti läheisen talon seinään suomalaiskateellisen ja oulunmurteisen vastalauseensa ruotsalaisesta hyvinvoinnista.)

Caeli, Lesbia nostra, Lesbia illa.
illa Lesbia, quam Catullus unam
plus quam se atque suos amavit omnes,
nunc in quadriviis et angiportis
glubit magnanimi Remi nepotes.

Suomeksi Jukka Kemppinen:

Lesbia, minun Lesbiani, oma Lesbia,
sama jota Catullus rakasti ennen
enemmän kuin silmiään ja omaisiaan,
ottaa takapihoilla ja syrjäkujilla nyt
kansan urhokkailta pojilta suihin.

Englanniksi Cecilia Treder:

Caelius, our Lesbia, that Lesbia,
that same Lesbia, whom Catullus loved
more than himself and more than all his own,
now loiters at the cross-roads and in the backstreets
ready to toss-off the grandsons of the brave Remus.

Englanniksi Peter Whigham:

Lesbia, our Lesbia, the same old Lesbia,
Caelius, she whom Catullus loved once
more than himself and more than all his own,
loiters at the cross-roads
¤ and in the backstreets
ready to toss-off the 'magnanimous' sons of Rome.

Norjaksi Ricardo Odriozola:

Caelus, vår Lesbia, du vet, den Lesbia,
kvinnen som Catullus elsket mer enn seg selv
og mer enn sin slekt
bor nå på korssveiene og blindgater
og suger til seg Remus barnebarn.

Altonan vapaat

2009-09-16T04:38:00.015+03:00

Kuva Victorian Heritage Council

Melbournen suomalaiset kokoontuvat Altonassa, joka on kaupunginosa parikymmentä kilometriä Melbournen keskustasta (Melbourne Business District tai lyhyesti vain City) länteen Port Phillip'in länsirannalla Hobsons Bayn kaupungissa. (Tämä Altona ei ole sama saksalaisten ex-natsien yms. asuttama Hampurin vapaan hansakaupungin lähiö (Bezirk) Altona, jota ehkä tarkoitetaan Sartren näytelmän Les Séquestrés d'Altona nimessä. Näytelmä on vuodelta 1959, suom. Raili Moberg, Altonan vangit, Otava, 1965. Vittorio de Sican samannimisessä elokuvassa näytteli mm. Sofia Loren.)

Altonan suomalaisrakennus on komea ja sopii hyvin suomalaissiirtolaisille: sen on selvästi tarkoitus viitata eurooppalaiseen modernismiin ja voisi olla vaikka Alvar Aallon juovuksissa piirtämä, mutta ei kuitenkaan ole. Alunperin talo rakennettiin sukkatehtaaksi. Sen ensimmäinen käyttäjä oli Red Robin Hosiery Factory ja valmistusmisvuosi 1949.

Finnish Society of Melbourne Inc. tai kotoisemmin Melbournen Suomi-Seura perustettiin vuonna 1958. Australiaan, mm. Altonaan, muutti Suomesta 50-luvun lopulla ja 60-luvun alussa paljon suomalaisia lähinnä kai työttömyyden vankeudesta vapaiksi - ja ehkä muutenkin leveämmän leivän perään.

Kuten muistetaan heitä muutti paljon muuallekin, varsinkin Ruotsiin, jossa he perustivat sissikomppanian Tukholman vanhan kaupungin kupeelle Slussenin monitasoristeyksen alle sateen- ja tuulensuojaan, ja lähelle tarpeen vaatimaa System Bolagetin palvelupistettä.

Melbournessa sen sijaan perustettiin suomalaissiirtolaisten yhdistys, joka hankki Altonan hallin kokoontumispaikakseen vuonna 1971. Suomi-klubin jäsenmäärä oli vuonna 1959 98, 1962 160 ja viime vuonna, eli 50-vuotisjuhlavuonna, yli 250, eli Australian suurin Suomi-klubi. Australiassa on yhteensä yli 30,000 henkilöä, jotka ilmoittavat sukujuurikseen suomalaisuuden, varsinaisia Suomen kansalaisia Australiassa on kymmenisen tuhatta, mutta Suomi-Seuran jäseniksi heissä ei näytä innostusta riittävän.

Klubin toiminta, niin kuin hyvin monien muidenkin siirtolaisklubien ympäri maailmaa, on melko sisäänpäin lämpiävää ja nuoret suomalaiset eivät hevillä klubiin liity. Hitaasti uudistuvan tai jopa taantuvan jäsenkunnan varassa pyörivässä yhteisössä suureksi ongelmaksi kasvaa vapaaehtoisten harvalukuisuus ja heterogenisille pienryhmille ominainen, hiljalleen kehittyvä ja paheneva ja helposti räjähtelevä riitaisuus. (Sanottakoon, että en tällä välttämättä tarkoita juuri Altonan pienehköä poppoota vaan vaikeasti uusiutumattomia ja pitkään yhdessä elelleitä yhteisöjä yleensä.)

Altonan suomihaalilla on iso kokoontumissali, jossa on kahvila, iso tanssilattia, paljon pöytiä, avaraa tilaa, suomiherkkujen myymälä, vaatimaton kirjasto ja vaatimaton, vanhanaikainen näyttämö, jonka tunnistaa nostalgisen tutuksi jokainen, joka on nähnyt nuorisoseurojen, maamiesseurojen tai työväenyhdistysten kokoontumissaleja. Yhteisiä rientoja ovat mm. pesiksen pelaaminen ja jonkinlainen kyykänheitto ja sen sellaiset jutut. Ja tietysti vanhan kotimaan isänmaallis-sentimentaalinen ja enemmän tai vähemmän musikaalinen ja tippasilmäinen muistelu - erityisesti suurempina juhlapäivinä kuten vappuna, mikä onkin aivan oikein ja asiallista.

Että sellaisia, Arvoisa Lukija, ovat Altonan vapaat ja heidän haalinsa, joista ei vielä ole näytelmiä tehty - tietääkseni - vaikka syytä varmasti olisi ollut. Ovathan he omalla panoksellaan ottaneet osaa toisen maailmansodan jälkeiseen siirtolaishyökyyn, kansainvalellukseen, jota lukumääräisesti ja pysyvältä vaikutukseltaan suurempaa ei ihmiskunnan historia tunne.

Katso myös australiansuomalaisen kulttuuriaktivisti-valokuvaaja-kirjoittaja Kirsi Reinikan juttuja blogilla Finns Down Under.

Lukulistaa 2009

2009-09-10T16:48:00.036+03:00

Kuva Hanhensulan työpöydän kulman luku-urakkaa elokuulta 2009. Kuvassa pitäisi näkyä:

Donner: Elämän kuvia, Kirjapaja, 2004, tähän täytyy aina silloin tällöin tarttua uudestaan. Tällä kertaa siksi, että olen ajatellut miten sana 'civilization' pitäisi tarkasti ottaen kääntää suomen kielelle. Vaihtoehtoina olisivat kai lähinnä 'sivilisaatio' ja 'sivistys', yhteydestä riippuen ja joskus jopa näitä yleisempi 'kulttuuri'.

Sivulta 94 saa lukea tällaista Donnerin haikailua: "En usko, että olisin pystynyt pysyvästi vaikuttamaan mihinkäään."

Tiettyyn ikään ehdittyään alkaa ihminen kummasti katsella taaksensa ja miettiä kysymystä, johon Donnerilla on tuossa valmiina kunnollinen ja lähes kaikenkattava vastaus.

David Malouf: Ransom, Knopf/Random House Australia, 2009. Queenslandilainen Malouf on tällä hetkellä Australian tunnetuin kirjailija, tosin länsiaustralialaisen Tim Winton'in kannattajat saattavat olla asiasta toista mieltä. Malouf on kirjoittanut jo kauan, syntynytkin ennen sotia. Viimeisin kirja, Ransom, on uudelleen kirjoitettua Homerosta.

Pankaapa runoilija, kirjailija, esseisti Maloufin nimi mieleen tulevia Nobel-palkintoja ajatellen, muita palkintoja hänellä on jo roppakaupalla. Ne jotka jo silloin lukivat, muistanevat kuinka yllätettyjä 'kaikki' olimme Patrick Whiten nobelista, Maloufin palkitseminen ei ehkä olisi aivan yhtä suuri yllätys. Hänen tähänastisistaan tunnetuin on ehkä Remembering Babylon, joka sijoittuu Australian 1800-luvun alkupuolella. Maloufia voi ihailla puhumassa Ransom'ista, ja kirjoittamisesta yleisemminkin, täällä.

Virginia Woolf: The Common Reader, Harvest Books, Ameriikan versio vuodelta 1925.

Woolf sanoo kirjansa alussa mm. "The common reader...differs from the critic and the scolar. He is worse educated, and nature has not gifted him so generously."
Eli suomeksi jotenkin, että "Tavis-lukija ei ole kriitikon tai (kirjallisuuden) tutkijan veroinen. Hän on huonommin koulutettu ja Luonto ei ole suonut hänelle lahjoja yhtä anteliaasti."

En ole aivan varman tuon paikkansa pitävyydestä, mutta eihän Woolfia vastaan uskalla peloltaan väittää, vaikka tämä taisi muuttaa omin käsin Taivaan laitumille jo samana vuonna kuin tuo Malouf vasta syntyi. Muistetaan myös, että Woolf oli etuoikeutettua englantilaista väkeä, jolla sanan 'common' käytännön tunteminen saattoi olla jossakin määrin puutteellista. Joka tapauksessa nautittavaa kirjallista esseistiikkaa - tai miksi sitä nyt kutsuisi.

Gore Vidal: Live From Golgata, Abacus, 1992. Tämä on vasta hiljan aloitettu ja kuuluisi näin ollen vasta syyskuun, eli kevätlukemisen joukkoon. Jos kristityt olisivat spirituaalisesti muslimien veroisia niin tämän kirjan vuoksi syntyisi kristittyjen mellakoita, joissa poltettaisiin ateistien lippuja ja lähetystöjä ja laulettaisiin reippaita kristillisiä sotilasmarsseja.

V.S. Naipaul: A bend in the river, Penguin books, 1980, kertoo Afrikasta naipaulilaisen ymmärtävällä ja ylenkatseellisella tavalla. Naipaulin paras kirja, jonka luin ensimmäisen kerran Nairobissa jakarandojen kukkiessa vuonna 1986. Naipaul-esseeni on juuri syntymäisillään, 80 % valmiina niin kuin lienee laita lähes kaikkien (ainakin omien) projektien osalta.

Umberto Eco: Foucault's Pendulum, Picador, 1990 (alkukielellä Il pendolo di Foucault, suomennettu nimellä Foucaultin heiluri, suom. Tuula Saarikoski, WSOY, 1990). Tässä on kirja niille, jotka mielellään jättävät aloittamansa kirjan lukematta. Nimittäin tämän kirjan osalta lukemattomuuden kynnys on vain muutaman helpon sivun, ehkä vain kahden, mittainen. Oivallinen portti Econ kirjoihin: jos pystyt lukemaan sen niin muiden Econ kirjojen, kuten lapsellisen helpon Ruusun nimen, lukeminen on oleva lasten leikkiä.

Eco muuten paljastaa tällaista kirjallisuuden historiallista triviaa esseekokoelmassaan On Literature (s. 332): Ruusun nimi kirjoitettiin vielä kirjoituskoneella (kirjailija ei paljasta oliko käytössä Olivetti). Muut romaaninsa hän kirjoitti sanojen käsittelyohjelmilla: Foucaultin heiluri Wordstar 2000:lla, Edellisen päivän saari Word5:llä ja Baudolino Winwordilla. Kuningatar Loanan arvoituksellisesta liekkistä Eco ei (kronologisen mahdottomuuden vuoksi) sano mitään, mutta olettaa sopii, että se on kirjoitettu vielä uudemmalla Winwordillä.

Jean-Paul Sartre: What is literature?, alkukielellä Qu'est ce que la littérature?, 1948, suomeksi Mitä kirjallisuus on? (suom. Pirkko Peltonen, Helvi Nurminen, Otava, 1976). Kirjaa voisi kutsua vaikkapa kirjallisuuden kriitikon eksistenttialistiseksi käsikirjaksi. Sartre osoittaa siinä omalla kiihkoeksistentialistisen tasapuolisella tavallaan miten asiat kirjallisuuden suhteen oikeasti ovat.

Antaeus: Literature As Pleasure, Collins Harvill, 1990. Antaeus tämän esseekokoelman nimessä tarkoittaa amerikkalaista kulttuurilehteä, jota julkaistiin vuodesta 1970 vuoteen 1994 ensin Tangerissa, Marokossa (lehden toinen perustaja, taiteilija ja kirjailija Paul Bowles asui siellä) ja myöhemmin NYC'issä. Antaeus julkaisi myös muutaman kirjan, mm. tämän 'kirjallisuuden nautintona' -kokoelman (ei liene suomennettu). Kirja oli varsinainen löytö Melbournen Federation Squaren kirjamarkkinoilta hintaan AU$ 8.45.

Esseitä on kaikkiaan 20 kirjailijalta, sellaisilta kuin Joseph Conrad (Books, 1905) ja Joyce Carol Oates (Literature as Pleasure, Pleasure as Literature).

Kirjan alusta löytyy tällainen, hyvin lukijan elämään sopiva lainaus Petroniuksen Satyriconista: "Tyydytyksensä odottaminen on väsyttävää hommaa".

Maijastina Kahloksen Hesarissa julkaistun artikkelin veijaritarina Satyriconista (suom. Pekka Tuomisto) voi lukea täältä blogista Arduum res gestas scribere.

George Watson: The story of the novel. Kirjan nimeen on piiloitettu sanaleikki, englanniksi kai pun: se nimittäin kertoo romaanin tarinan, tosin hyvin anglosaksisesta näkökulmasta (mikä ei tietysti ole herrakansan edustajalta mitenkään outo näkökulma) ja toisaalta kertoo tarinasta romaanin sisällä. Se on hyvä läpileikkaus englantilaisen, amerikkalaisen ja osin myös ranskalaisen romaanin kehittymsestä 1700-luvun alusta 1960-luvulle. Don Quijotelle annetaan toki sille kuuluva arvonsa ensimmäisenä modernina, länsimaisena romaanina.

Kirjaa lukiessa ja vertaillessa sitä Econ On Literature-kokoelmaan ja tuossa alla mainittuun Kunderan The Curtain-kirjaan (tai ehkä enemmänkin Kunderan toiseen esseekokoelmaan nimeltä The Art Of The Novel, joka oli lukulistallani aikaisemmin tänä(kin) vuonna, hämmästeli sitä, kuinka yksimielisiä ainakin nuo mainitut kirjailijat ovat korkeakirjallisuuden avainromaaneista ja kuinka pieni näiden lukumäärä lopulta on ennen toista maailmansotaa. Sodan jälkeiseltä ajalta mielipiteet eroavat ja avainromaanien lukumäärä kenties kasvaa kovasti, ollaanhan lähestymässä uutta kirjallista aikakautta, jolla on työnimenä postmodernismi ja jonka tulevaisuudesta emme (osin emme edes menneisyydestä) vielä tiedä tuon taivaallista (saattaahan olla, että koko postmoderni huuhaa on juuri sitä ja osoittautuu, että Joycen jälkeen on turha enää kirjoitella käsittämättömiä tekstejä käsittämättömällä kielellä, joka keksitään kirjoitushetkellä, runous on tietysti aivan oma lukunsa tässäkin mielessä).

Milan Kundera: The Curtain, alkukielellä (ranska) Le Rideau. Luin tämän kokoelman niin pian The Art of the Novel'in jälkeen, että lukiessa tuli jossakin määrin pettynyt olo. Tämä saarnakokoelma tosin kuuluu Kunderan pyhään kirjallisuusteoreettiseen kolminaisuuteen, jossa kolmantena pylväänä on Testaments Betrayed, alkukielellä (ranska) Les testaments trahis.

J.R.R Tolkien: On Fairy-stories on lyhyt essee (noin 18,000 sanaa), joka on tehty paksuksi kirjaksi (320 sivua) lisäämällä siihen tuhottomasti kommentteja ja taustatietoja. Esseessään Tolkien esittelee, tietysti, haltija- ja tonttutarinat kirjallisena genrenä. Tolkien oli Oxfordissa kirjallisuuden proffana ja opetti mm. nuorta kirjallisuusnoviisia nimeltä V.S. Naipaul, joka on jälkeen päin sanonut koko opiskeluaikansa olleen hedelmätöntä (mutta kenelläpä ei näin ole päässyt käymään)! Muistettakoon tässäkin, että Tolkien tunsi hyvin Kalevalan, jolla on ollut jonkinlaista vaikutusta hänen suunnattomiin ja niille, jotka eivät ole haltioituneita lukijoita, nukuttaviin eeppoksiinsa.

Rasismista kai

2009-09-06T07:42:00.005+03:00

Google Books kertoi seuraavanlaista jostakin vanhasta suomalaisesta kirjasta:

Tämä on kauan vain kirjaston hyllyssä olleen kirjein digitacilinen kappale, jonka Google on huolellisesti skanncinnut, osana tavoitettaan tehdä maaiknan kirjatsaataviJle Internetissä.

Kirjan teksti oli kopioitu asiallisesti, vaikka on niillä vielä vähän kääntörobotin kanssa viilaamista.

Tämä sanottakoon samalla, kun kiukuissani yritän etsiä vastaväitteitä Kemppisen rasismille.

Ja sama Googlen toolbar'in kääntämänä:

"
Google Books said one of the following kind of old Finnish Paper

This is a long time library shelves, only to have been kirjein digitacilinen song that Google is carefully skanncinnut, as part of its goal to make maaiknan kirjatsaataviJle on the Internet.

The book's text was copied in substance, although they are still a bit back of the robot with viilaamista.

This has to be said at the same time, when I try to find a kiukuissani Kemppinen allegations of racism.
"

Question of Attitude

2009-06-13T03:51:00.003+03:00

Video YouTubelta

Fran & Marlo Cowan (married 62 years) playing impromptu recital together in the atrium of the Mayo Clinic. He turned 90 in February.

Frank ja Marlo Cowan naimisissa 62 vuotta. Frank on yli 90 vuotinen nuorukainen.

Melbourne Dreaming

2009-06-11T08:52:00.012+03:00

Video: Hanhensulka 2009, musiikki on Mozartia, Viulukonsertto No. 2 D -duuri, K. 211: II. hunajaatihkuvasta Andante -osasta, viulunvarressa Frank Peter Zimmermann. Videot on otettu Sonyn Handycam AVCHD-kameralla, manipuloitu ja liimailtu Corel'in VideoStudio 12:lla, tallennettu Windows Media Audio/Video -tiedostoon 1080-kuvana ja siirretty tänne Bloggerin videolinkityksen kautta. Kokoa ei ole kuin vajaat 4 MB ja alussa ollut kirkas 'high definition'-kuva on muuttunut haparoivaksi sutuksi. Täytyy löytää joku parempi tapa videokuvien siirtämistä varten. Ehdotuksia?

Melbournen Federation Square on vilkas jokaisena päivänä, niin kuin Ruotsin kansallispäivänäkin, 6. kesäkuuta. Lokkeja on ehkä vielä ihmisiäkin enemmän.

Videolla hetken näkyvä valoinstallaatio on englantilaisen United Visual Artists -taidekollektiivin 'VOLUME', joka on Federation Squarella kesäkuun, vuoden pimeimmän kuukauden, ajan (5.7.2009 saakka). Taideteos on osa tämän talven The Light in Winter -tapahtumaa, talvifestivalia, yksi talvitapahtuman kolmestatoista 'Gift of Light'-installaatiosta.

Federation Square on Melbournen taidetapahtumien näkyvin osa. 'Aukio' on postmodernien, vartavasten tarkoitukseensa suunniteltujen 'taidetalojen' ympäröimä mäki, jossa ihmiset seurustelevat, juopottelevat, syövät ja pitävät muutenkin hupaa.

Australian elävien kuvien museo, ACMI (Australian Centre for Moving Image), toivottaa tätä nykyä kävijöilleen 'Get Lost', tarkoitus on ilmeisesti olla ACMI:n näyttelyihin kutsuva mieluummin kuin torjuva. Ainakin se pistää sopivasti silmää.

Kinky and Karlheinz

2009-06-07T03:13:00.000+03:00

Kuva saitilta Online companion for ‘Kinky and Karlheinz’

Arvoisa Lukija on jo ehkä huomannut, että blogituttava Anni Heino on raapaissut hiljaiseksi mennyttä blogiaan Mayday 34˚35'S 150˚36'E. Eikä syyttä. Hän on julkaissut kirjan: Talking to Kinky and Karlheinz – 170 musicians get vocal on The Music Show (ABC Books, 2008).

Kirja perustuu ABC:n, eli Australian Broadcasting Corporationin, joka on niin kuin brittien BBC tai meidän pikkuinen YLE:mme, radiomusiikkiohjelmaan The Music Show, jossa shown vetäjä, säveltäjä Andrew Ford, on haastateltu ’jokaista, joka on jotakin musiikin alalla’. Shown vieraina ovat kahden vuosikymmenen aikana olleet mm.: Karlheinz Stockhausen, Nigel Kennedy, Patti Smith, The Kronos Quartet, Pierre Boulez ja kirjailija David Malouf, jonka viimeisintä kirjaa, Ransom, olenkin juuri sattumalta lukemassa (kirjoitan siitä jotakin joskus jossakin).

Anni Heinon kirjasta voi luke tarkemmin englanniksi sivulta Online companion for ‘Kinky and Karlheinz’. Ja kirjaan liittyviä 'blogitekstejä' voi lueskella täällä.

Sietämisestä ja kestämisestä

2009-06-01T17:22:00.012+03:00

Kuva: Charles-August Mengin, Sappho, kuva ei ehkä anna oikeutta elämäniloiselle ja voimakkaalle antiikin naiselle

Jotenkin, kun on seuraillut ilonsekaisella surulla Britain’s got talent –shown jälkitapahtumia, tuli mieleen Sapfon runo, jonka alun voisi vääntää vaikkapa tällaiseen suomenkieliseen muotoon:

Joillekin ratsastajat, joillekin sotilaat,/
joillekin purjeiden laivasto on kauneinta/
synkässä maassa; mutta minä sanon ihanaa/
on nähdä himonsa//...

Ei ehkä ole oikein sapfolaisen poljennon mukaista runoutta, mutta eihän sitä iloisesti luistavien punaviinien voitelemaa poljentoa osaisi pirullakaan suomen kankealle ja pitkäpiimäiselle kielelle panna, joten olkoon vähävaivaisesti vaikka noin. Ja vapaastihan Sapfon, kymmenennen muusan, runojalka kai heilui, joten miksei sitten jäljittelijänsä. (Muusista voi lueskella vaikka täältä)

Englantilaiset tabloid-lehdet näkyvät kutsuvan enkelin lailla laulelevaa Susan Boyle'a nimellä 'Hairy Angel'. Vähemmästäkin sitä voisi masentua ja pasmat mennä vahvemmallakin henkilöllä sekaisin. Toivottavasti Susanin 'Shangri La' on vielä käsien ulottuvilla.

...If you touch me...

2009-05-25T19:27:00.008+03:00

ITV:n Britain's got talent-show'n saitilta saa kilpailun videnauhoituksia.

Kovin harvoin ns. kevyt musiikki tai edes laulaja todella koskettaa sieluun, ainakaan vanhaan ja kyyniseen niin kuin tällä bloginpitäjällä. Tämä Susan Boyle on poikkeus, vaikka ei edes ole kovin kevyt, vieläkin sitä vetelee kiivaasti henkeä sisään ja jopa kyynelehtii pelkästä musiikin voimasta, kun häntä kuuntelee. Joten en malttanut olla ottamatta osaa Boyle-haippiin tällä lastulla. Hänellä on myos oma fan-saitti,.

Muutaman ensimmäisen tahdin pienistä epäpuhtauksista ei kannata välittää (hän näyttää tietoisesti korjaavan hengitystään, kuten käden vienti pallean tienoille osoittaa, koulutus auttanee siinäkin eikä vain äänessä), loppu on sulaa kultaa. Televisio-ohjaaja on saanut aivan loppuun jopa jonkinlaista mystistä hurmosta aikaiseksi. Tämä muistelumusiikki on kovin imelää monien muiden laulamana, Susan saa siihen kaikki tarvittava lataukset juuri oikeassa suhteessa.

Lauluhan kertoo alkujaan kuolemasta, tai musikaalikielellä ehkä noususta taivaaseen. New Yorkissa Winter Garden Theaterissa taivaaseen noustiin 80-luvulla jonkinlaisella vegetaristien avaruusaluksella, mikä tietysti lämmitti sydäntä kovasti.

En ole koskaan tarkastanut kuinka lähellä alkuperäistä T.S Eliotin tekstiä nämä Catsin runot ovat. Pitäisi joskus muistaa se tehdä, jos alkuperäinen "Old Possum's Book of Practical Cats" sattuu silmään joltakin kirjahyllyltä tai vanhojen kirjojen kaupasta. Memory ei ollut vanhan possumin kirjassa vaan Eliotin pöytälaatikossa nimellä 'Rhapsody On a Windy Night', josta lyriikan Cats'ia ja Andrew Lloyd-Weberiä varten kirjoitti näyttelijä, teatteriohjaaja je ennen kaikkea Cats'ien ohjaaja sekä Lontoossa että New Yorkissa, Trevor Nunn, jonka CV on niin pitkä, että sen yksityiskohdat hukkuvat pintavaahtoon.

Tavallaanhan Susan Boylenkin kohdalla on kysymys kuolemasta. Hänen vanha elämänsä kuoli sen edellisen televisioinnin aikana, eikä siihen liene paluuta. Ja tietysti uudelleen syntymisestä.

Ohjelman huonolaatuista videota on eri lähteillä käyty katselemassa yli 100 miljoonaa kertaa, eikä esiintymisestä ole kuin muutama viikko. Tämä kaikki on tietysti jonkinlaista vojörismiä, mutta jostakin syystä se ei hävetä yhtään.

Susan laulaa jokaiselle pettyneelle, turhaan odottaneelle, vähemmän kauniille, ihanteesta poikkevalle, liian nuorelle, liian vanhalle, liian keski-ikäiselle, taidottomalle, pelkurille, elämän harhailijalle, eksyneelle, ikuiselle toivojalle - meille kaikille 'tavallisille' ihmisille, minulle siis. Ja kiitos kun laulaa.

Susanin tapauksessa on koko maailman yhteiselle tarinalle vaikka kuinka paljon ikivanhaa perintöä, tarinanainesta: on neitsyt (tosin jo melko iäkäs), on näennäisesti 'mahdottoman' tavoittelua (Topeliuksen tai Tolkienin taikasormus, Jeesus-lapsen seimi, Kraalin malja, Indiana Jones), itsensä voittamista ja vaikeaa tekoa, jossa vaaditaan lähes yli-inhimillisiä ponnisteluja (Ilmarinen, Luke Skywalker, Don Quijote, James Bond), kuolemasta ja uudelleen syntymästä on selvästi kysymys (Lemminkäinen, Dionysos), antagonistina ovat ilkeät tuomarit ja koko maailmankylä itse asiassa (Pohjan Akka, Darth Wader).

Susan Boyle on elelemässä omaa viisitoistaminuuttistaan. Toivottavasti se kestää vuosikymmenet tavallisella ajanlaskulla laskettuna.

P.S. Tosin Andy Warhol muutti lausettaan myöhemmin muotoon: Jokainen on kuuluisa viidentoista minuutin kuluttua. (joten tässähän on vielä hyvä elellä toivossa:)

Lukemista ja luettua 2009

2009-05-22T00:05:00.005+03:00

Kuva Hanhensulka

Vuosi on ollut tavallinen kirjavuosi Hanhensulkain kirjastossa. On lainailtu kirjastosta, osteltu lähinnä kirjamarkkinoilta ja tietysti saatu lahjaksi myös. Melbournen keskustassa, Federation Squarella, onkin mainiot kirjamarkkinat käynnissä joka lauantai. Aivan vieressä on lisäksi terassillinen baari, josta saa hyvää Pinot Gris -valkoviiniä sanojen painikkeeksi ja onnitteluksi hyvinostetuista teoksista.

Kuvassa näkyy osa tänä vuonna luetuista kirjoista siististi työhuoneen käsikirjaston hyllyyn kasattuna. Kirjastokirjat on jo palautettu ja joitakin muita laitettu oikeille paikoilleen aakkosten mukaan oman kirjaston pitkille hyllyille.

Oikeasta kirjastosta lainasin Patrick French'in paljonpuhuvan V.S. Naipaul-(osa)elämäkerran 'The World Is What It Is: The Authorized Biography of V.S. Naipaul' ja Naipaulin myös kovin paljon puhuvan Intia-kirjan 'India: A Wounded Civilization', molemmat kävisivät hyvin häräntappoaseiksi, mutta unilääkkeeksi niistä ei olisi.

Parhaillaan on luvun alla Umberto Econ matkat hypertodellisuudessa, 'Travels in Hyperreality' ja sen oheislukemistona S.I. Hayakawan vanha teksti nimeltä 'Ajattelun ja toiminnan kieli', Otava vuodelta 1968.

Kaikkia kuvassa näkyviä voi hyvin vaikkapa suositella luettaviksi, paitsi tuota 'Suomen kielen kielioppia', joka, jos uskoo nimimerkki Lukijaa tuolla jossakin vanhan lastun kommenttiloorassa (ja Lukijaa on tietysti aina uskottava), on jo iäkäs ja aikansa elänyt.

Siinä kuvassa pitäisi siis näkyä:

Hannu Salama: Lomapäivä, novelleja vuodelta 1962, Otava,
Eeva Joenpelto: Ritari metsien pimennosta,WSOY:n kotimaiset valiot vuodelta 1966,
Thomas Pynchon: Gravity's Rainbow,
Plato: The Republic,
Jose Saramago: Seeing,
Setälä-Nieminen-Ojajärvi: Suomen kielen kielioppi,
David Attenborough: The First Eden,
Umberto Eco: Travels in Hyperreality, esseitä,
Umberto Eco: On Literature, vähän uudempia esseitä,
Reko Lundan: Rinnakkain, WSOY, 2004,
Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani, Teos, 2004,
V.S. Naipaul: The Mystic Masseur, esikoisteos,
Anton Chekhov: Plays,
Salman Rushdie: The Enchantress of Florence,
Michail Bulgakov: The White Guard.

Tuota Econ kirjallisuuskirjaa täytyi lukea melkein kokonainen kuukausi siinä on sen verran pureskeltavaa. Eikä Pynchonkaan hevillä antaudu, sitä lukee vähän kuin Joycea, paitsi, että Pynchon on humoristi, mikäli ymmärrän oikein.

Rupurantaa ja dekadenssia

2009-05-21T00:02:00.000+03:00

Käykääpä toki katsomassa Rupuranta.net'in - periferian hilpeää dekadenssia , vaikkapa saitinpitäjän sommittelemaa iloisensurullista 'pikajunaa Mäntyluotoon', ja muitakin mainioita teoksia, jos ette ole vähään aikaan sinne ehtineet - ja vaikka olisittekin. Merimaisemaa voi kuvissa ihailla jopa television kuvaruudun läpi. Kesä on näköjään tulossa suomalaistenkin rannikolle.

Täällä alkaa talvi virallisesti 1. kesäkuuta. Huomiseksi ennustetaan 20 astetta, joten uhkaa tulla kylmähkö talvikausi.

Bloggaan siis olen!

2009-05-20T02:28:00.005+03:00

Kokeilin uutta hakukonetta, joka on nimeltään Cuil.

Kone vaikuttaa kovin hyvältä, toimii ehkä samaan tapaan kuin Google (mikä ei liene ihmeellistä, onhan idean takana Googlen entinen työntekijä), mutta etsinnän tulos näyttää paremmalta. Aika näyttää onko asia näin. Cuil kertoo itsestään vaatimattomasti tähän tapaan:

“The Internet has grown exponentially in the last fifteen years but search engines have not kept up—until now. Cuil searches more pages on the Web than anyone else—three times as many as Google and ten times as many as Microsoft.”

Merkittävä ero Googleen nähden on se, että Cuil ei pelkästään löydä haettua sivua vaan jatkaa löydön jälkeen sivun analysointia: sen ’sisältöä, tarkoitusta, suhteita (muihin sivuihin) ja koherenssia’, niin kuin esittelysivulta käy ilmi.

Vielä merkittävämpi ero Googleen nähden on siinä, miten etsintäkone (tai tämä firma siis, konehan ei tietenkään tee muuta kuin käsketään) kohtelee ’asiakkaitaan’. Google ylläpitää tiedostoa etsijöiden tavoista antaakseen parempaa palvelua, Cuil käyttää tuota analyysitoimintoa sen sijaan.

Tällä erolla on merkitystä yksilön vapauden ja koskemattomuuden suhteen. Google tietää aivan liikaa meistä käyttäjistään. Muistan hiljan lukeneeni Googlen perustajan haastattelun, jossa tämä uhkasi, että lähitulevaisuudessa Google tulee tietämään enemmän meistä ja haluistamme kuin tiedämme itse.

Google on käymässä liian suureksi sandaaleihinsa, niin kuin Microsoft aikanaan. Mikrosoft hallitsee suvereenisti käyttämämme tietokoneiden OS-ohjelmistot ja suuren joukon jokaisen käyttämiä hyötyohjelmia (kaikki hyvin toimivia, ylitehokkaita ja kalliita). Google on vaarallisempi, se hallitsee tietoa ja sen tarjontaa. Muistetaan myös Googlen sensurointitoimet Kiinassa, joita ei ole vielä edes lievennetty, vaikka Kiina on – ilmeisesti – muuttunut demokraattisemmaksi ja – oletettavasti – vapaammaksi, täysin vapaata yhteiskuntaahan ei ole missään, edes Islannissa tai Utsjoella.

Parantumattomana narsistina suoritin tietysti heti Cuil-etsinnän omalla nimelläni. (Ehkä psykiatreilla olisi jotakin sanottavaa siitä, että ensimmäinen etsintä oli ’hanhensulka’ eikä vanhemmilta peritty suomalaisproosallinen ’xx’.)

Ja miten ollakaan, eteen ponnahti muun roskan lisäksi linkki Washinton Postin muinoiseen artikkeliin. Olin jo täysin unohtanut koko asian onhan sen kirjoittamisen jälkeen virrannut runsaasti vettä jopa Potomac-joessa. En ollut edes nähnyt koko artikkelia aikaisemmin, vaikka, tietysti, olen tehnyt google-etsintöjä hanhensulasta aika ajoin. Näin siis kirjoitti ’nuori bloggari’, Hanhensulka, bloggaamisesta Washington Post’issa 3.3.2006 (artikkelin varsinainen kirjoittaja on Frank Ahrens).

“Hanhensulka (Finnish for Goosequil):

I run 6 blogs for now. Two in English (very lazily), and four in Finnish. I started in January 2005.

I think that blogging is a good way of sharing views on the Internet. I "belong" to a loose network of culturally minded people, who talk mainly about books, art, environment and such, and "everyday matters" as well,such as use of drugs (I don't), love life (haven't any to speak about either),politics, religion etc.

Previously, I took part in literary fora (4), quite actively, particularly about books but art in general as well. When I learnt about this blogging thing, it was immediately obvious to me that I will want to be a part of it.

For me there are probably two main reasons for blogging (apart from being a self-centered Narcissus really):

1) to take part in debating issues of the day;
2) to write more sort of "arty" language as a counterbalance for the working language
(sort of English in my case)

My blogging identity is "hidden" in that only one person knows it (apart from me, of course) that is my son, who also blogs (he is a musician and blogs about that, by the way I started a year before him). My "regular readers" (how grand is it to say such things) know my background and even working environment.”

Että sillä tavalla sitä on tullut bloginuoruudessaan itseään kehuskeltua. Arvoisa Lukija arvaa tietysti, että tiettyä, ja luterilaisittain häveliäästi peitettyä, ylpeyttä tuntien totesin myös, että olin päässyt aivan artikkelin alkupuolelle suurine ajatuksineni.

Puolikas keltaista aurinkoa

2009-04-18T18:33:00.005+03:00

Kuva NYT:n kirjallisuussivuilta: kirjailija Chimamanda Ngozi Adichie

Helsingin sanomat kirjoittaa 15.4. lyhyesti ’nigerialaisen’ Chimamanda Ngozi Adichie’n kirjasta Puolikas keltaista aurinkoa (julkaistu Englannissa nimellä Half of a Yellow Sun, Fourth Estate, 2006). Otsikko oli hieman olantakaa huitaistu Nigerialaiskirjailija Adichie teki romaanin Biafran sodasta, kyseessä ei siis ole sotakirja. Itse olen kirjoittanut aiheesta narsistisen lastun otsikolla Pelosta ja Afrikasta (Dionysoksen kevät, 12.6.2007).

Laitoin tuon ’nigerialaisen’ heittomerkkien sisään tuossa yläpuolella siksi, että globalisoituneessa maailmassa kirjailijan – tai kenenkä muun tahansa –kansalaisuus voidaan hyvin kyseenalaistaa.

Adichie muutti alle kaksikymppisenä Amerikkaan opiskelemaan ja on sittemmin asunutkin siellä, vaikka nykyisin jakaa aikansa USA:n ja Nigerian välillä’ kuten hänen belgialainen nimikkosaittinsa asiasta kertoo. Jostakin syystä esimerkiksi jiddishin kielellä pääosin kirjoittanut, ’amerikkalainen’ Isaac Singeriä (alun perin puolan-juutalainen Icek-Hersz Zynger) ei kutsuta puolalaiseksi kirjailijaksi, mutta mustan Afrikan kirjailijat kantavat koko tuotantonsa ajan oman maansa värejä, vaikka eivät olisi lapsuusaikaansa lukuunottamatta edes oleskelleet – kirjoittamisesta puhumattakaan – omassa maassaan.

Englannin kieli – tai tässä yhteydessä tulisi mielestäni ehdottomasti kirjoittaa englanninkieli, palaan tähän nimimerkki Lukijan aloittamaan keskusteluun suomen kielen yhdyssanojen kirjoitussäännöistä jossakin tuonnemmassa lastussa – englanninkieli siis on entisissä Englannin siirtomaissa syntyneiden kirjailijoiden pääasiallinen kirjoituskieli. Eikä siitä ole mitään pahaa sanottavaa, päinvastoin, kirjoja pitäisi tietysti kirjoittaa mieluimmin kielillä, joiden ymmärtäjien joukosta löytyvät kirjojen lukijatkin.

Ongelma siis on minkä maalaisiksi olisi luettava sellaiset kirjailijat kuin Adichie, tridinadilaissyntyinen intialainen V.S. Naipaul, Saint Lucialla syntynyt trinidadilainen runoilija Derek Walcott, ja jos laajennetaan kielivalikoimaa jopa algerialaissyntyinen Albert Camus, entä pariisilaistuneet Samuel Beckett ja Eugène Ionescu tai Kanadan Quebekissä venäjän-juutalaiseen perheeseen syntynyt Shlomo Bello, joka tunnetaan paljon paremmin chigacolaisena Saul Bellow’na.

Adichie ei ehkä olisi julkaissut kirjoja, jos olisi jäänyt synnyinmaahansa Nigeriaan, jossa opiskeli lääkäriksi pari vuosikurssia ennen siirtymistään Amerikkaan. Siellä hän opiskeli itsensä kirjailijaksi, valmistui maisteriksi Baltimoren John Hopkins yliopiston luovan kirjoittamisen kursseilta. Hänen sisarensa, Ijeoma, on lääkäri ja tekee lääkärintointaan amerikkalaisten potilaidensa hyväksi.

Joka tapauksessa, lukekaa onneksi melko nopeasti suomeksi aikaansaatu kirja (suomentanut Otavalle Sari Karhulahti), joka paikoitellen on lähellä chick lit’iä, ajoittain liian harhailevaa mutta aina tarkkanäköistä. Kirjoittajana Adichie on ’valmiina syntynyt’ (jo paljon huomiota englanninkielisessä lukijakunnassa herättänyt esikoisteos Purple Hibiscus ilmestyi vuonna 2003, kun kirjailija oli vain 26-vuotias, kirja voitti Commonwealth Writers’ Prize’n).

Tyydyttävän paksua kirjaa on vaikea laskea käsistään, teksti on nautittavaa, yksityiskohtaista, tarkkanäköistä ja runollista. Suomennoksesta en tiedä sen kummempaa, koska en ole kirjaa edes nähnyt, vaikka sen miniälleni P:lle Suomalaisen kirjakaupan ystävällisellä avulla hiljan toimitinkin merkkipäivän muistoksi.

Tieteistä, kriitikoista ja vähän muistamisestakin

2009-04-10T18:26:00.004+03:00

Kuva Wikipedia: Muistin jumalatar Mnemosyne Dante Gabriel Rosettin kuvittelemana

Etelän tuntemattomassa maassa (Terra Australis Incognita) on yö jo pitkällä. Täysikuu möllöttää taivaalla kuin eläkkeellä oleva eduskunnan puhemies. Etelänristi näkyy takaa-ajajineen lähes pään päällä ja muutenkin on eksoottinen tunnelma, vaikka yö on jo ehtinyt kovasti viilentyä.

Voi ajatella vaikkapa runouden ymmärtämistä.

Pentti Saarikosken runous ei ole runouden maallikolle helppoa vaikka siinä ei viljellä symboleita. Siinä on kuitenkin usein tekstiviitteitä, joiden ymmärtämiseksi täytyisi tietää yhtä paljon kuin runoilija itse tiesi. Hän kirjoitti runonsa tarkoin määritellylle lukijaryhmälle, eli itselleen, mikä on runoilijalta aivan oikein.

Monet Saarikosken runoista ovat vähäsanaisia arvoituksia, joihin täytyy rakentaa ymmärrystä vääntämällä runokonettaan oikein olan takaa. Otetaan kokeilumielessä omasta muistista Alue-kokoelman takakannesta (ja sivulta 17) seuraava runon pätkä:

Sillä hetkellä kun vielä
ihastelin päivän hohtoa
Mietin minkä väriset varjot
aurinkoisella hangella olisivat.
Minut tuomitaan pöhköksi.

Tai jotakin sellaista (sivu 17, Pentti Saarikoski, Alue, Otava 1973).
Suollan runon tuohon näytölle siis muistista ja tiedän hyvin, että viimeinen rivi ei ole oikein. Mutta olkoon. (P.S. Paljastetaan tässä kuitenkin totuuden ja runouden vuoksi, että tuo runon viimeinen rivi kuluu: Minut tuomitaan jyrkästi.)

Runojen tallentaminen muistiin on harrastus, josta voi olla ilon lisäksi jopa hyötyäkin.

Eniten hyötyä siitä on siinä, että mitä enemmän runoja muistiinsa lataa sitä helpompi niitä on muistiinsa ladata.

Minä en muista edes kunnolla Saarikosken Alue-kokoelmaa kannesta kanteen, vaikka olen kyllä yrittänyt parhaani. Jotkut runot on muodostettu niin (näennäisesti) erillisistä lauseista, että niitä on vaikea saada muistiinsa kiinnittymään kokonaisina runoina. Toisista taas, niin kuin tuosta ylläolevasta, on muisti päättänyt muistaa paikoitellen ja aivan omia aikojaan jotakin muuta kuin sen, mitä Saarikoski aikanaan on kosmoskynällään paperille rahistellut, eikä mikään näytä auttavan muistia oikealle uralle.

Kokoelman ensimmäinen runo (sivulla 5) on ollut helppo alusta saakka:

Kaikki tulee itsestään
esiin.
Lentokone taivaalla
niin varmasti.
Koivut ilta-auringossa. Kahvila.
Olen tullut takaisin
tähän talveen, tähän kaupunginosaan,
tähän keväseen.

Siinä on jotakin joka tarttuu mieleen helposti. Siinä on tarina ja siinä on kuvia, joiden avulla tarttuminen on helppoa, ja lopputulos saattaa tyydyttää jopa Mnemosyne'n, muistin jumalattaren, joka on vastuussa siitä, että muistamme yleensä niin huonosti. Tässä mielessä hän tekee työnsä yhtä hyvin kuin Afrodite.

Runojen muistamisen helpottamisen lisäksi runojen muistamisesta on ehkä vielä tätäkin tärkeämpi hyöty: muistissa päiväkausia märehditty runo tulee aina vain selkeämmäksi ja selkeämmäksi, omemmaksi.

Jotenkin – ainakin minulle – sanojen leikki ja rytmi itselleen puhuttuna selvittää runon sisältöä. Jos on tilaisuus, ja jos kehtaa, niin voi silloin tällöin päräyttää jonkun mukavamman runon ääneenkin, äänen puhuttuun runoon on pakko saada tarvittavaa ryhtiä, ja sisältö selviää vielä entistäkin enemmän.

Minulla on ystävä, tai tuttavaksi häntä ehkä voisin paremminkin kutsua, juutalainen Sibeliuksen ihailija, joka posmottaa Shakespearen sonetteja jarmulka täristen laineilevilla kutreillaan aina, kun joku vain viitsii niitä istua kuuntelemaan. Hän sanoo itse osaavansa ne kaikki 154 ulkoa (eli vaivaiset 2156 riviä osaksi jo käytöstä poistuneita sanoja), eikä minulla ole mitään syytä epäillä näin olevan. Kaikki mitä hänen suustaan tulee kuulostaa oikealta petrarcalaiselta sonetilta, englanninkieleen oikein hyvin istuvaa ja somasti keinuvaa jambista pentametriä.

Kun kysyin, miksi hän on tälläisen päänsäryn itselleen hankkinut, niin hän kertoi, että hänellä oli ollut tuttava, joka osasi useita Shakespearen näytelmiä ulkoa, ja tämä oli antanut ensimmäisen kipinän sonettien opiskeluun.

Joten päätin jatkaa ketjua ja opetella suomalaista runoutta. Siinä on se hyvä puoli, että täällä Australiassa ei tarvitse taitoaan juuri muille kuin itselleen näyttää (puolisokin kyllästyi ’ruislinnun ääneen korvissansa’ jo viiden minuutin jälkeen, joten se kuulijakunta on kai ikuisesti poissuljettujen joukossa).

Runojen muistaminen siis parantaa erityisesti muistia sikäli, että oppii muistamaan helpommin runoja. Siinä suhteessa tällainen harrastus (joka sopii tietysti erityisen hyvin hyvin vapaalle kirjailijalle) muistuttaa ’puhtaiden’ tieteiden harjoittamista. Puhdasta tiedettähän harjoitetaan vain tieteen itsensä vuoksi: siksi että tieteellinen tieto karttuisi ja tarkentuisi. Sillä, onko tieteen paljastamasta tiedosta mitään hyötyä kenellekään, ei ole juurikaan merkitystä.

Tämä päämäärätön ja lakkaamaton tiedon kartuttaminen pätee kaikkeen tieteen harjoittamiseen, kirjallisuustieteitä myöten. Tieteen sovellus tapahtuu yleensä muiden toimesta kuten kirjallisuuden kriitikoiden.

Tosin kriitikoiden joukossa on nykyisin luvattoman paljon oikeita tiedenaisia ja –miehiä, joiden kritiikeistä ei usein edes tiedä onko kriitikko kartuttamassa omaa narratologista tietoaan vai kirjoittamassa kritiikkiä sen oikeaa tarkoitusta varten – kirjallisuuden kulutusvalistukseksi.

Yön on vielä entistäkin pidemmällä. Viileys lisääntyy, menemme talvea kohti, aurinkokin livahti jo päiväntasaajan toiselle puolelle. Maata pitäisi mennä.

Laitetaan laskasti loppuun taas suomenruotsalaisen runoilijan Solveig von Schoultzin runoa kokoelmasta Puitten takaa kuulee meren, suom. Helena Anhava, (WSOY, 1999, s.83, runo on alunperin vuoden 1959 kokoelmasta Terassen, tankasvit):

Mene pois uni.
Nukkua ehtii vielä.
Yö on niin lyhyt,
tähdet niin monet. Sydän
tahtoo talteensa korut.

Hyvän Suomen kieli

2009-04-09T05:51:00.002+03:00

Hyvää hyvän suomenkielen päivää, tai ulkosuomalaisena pitäisi ehkä sanoa, että hyvän Suomen kielen päivää.

Melbournen suomalaisilla onkin tämän viikonvaihteen aikana Finnish Festival, jossa esiintyy mm. Kuhmon keiketys, joille jonkun kuhmolaisen IT-neron pitäisi opettaa WEB-saitin tekoa. Mukana on myös Erita tango, joka lupaa opettaa suomensukuiset melbournelaiset tanssimaan Suomen kansallistanssia. Muistattehan, Arvoisat Lukijat, sen kesäöiden tanssin, jota mentiin mehukas korvanlehti suussa ja Koskenkorva-pullo työnnettynä vyön alle mainosmielessä, koivujen tuoksuessa sametinpehmeässä suomalais-suvessa. Voi niitä aikoja - ja tapoja kanssa.

Helsinki, a future UNESCO City of Literature? – lyhyesti

2009-03-09T03:34:00.006+02:00

Kuva Wikipedia: kirjailija Bo Carpelan

Kuten Kutuharju huomautti alla olevan lastun kommenteissa riehuvassa kirjallisuuskeskustelussa: se(kin) lastu oli liian pitkä. Siinä taisi olla yli 1230 sanaa. Tämän vuoksi, ja ehkä selvennyksen myös, kerrottakoon, että lastussa sanottiin:

- Melbourne on yksi kolmesta UNESCOn kirjallisuuden kaupungista;
- Ensimmäinen City of Literature oli Edinburg, kolmas on Iowa City;
- Suomalaisten pitäisi ryhtyä toimiin jonkin suomalaisen kaupungin nimittämiseksi UNESCOn City of Literature'ksi,
- mieluimmin ehkä Helsingin, jossa jo on paljon tarvittavaa infrastruktuuria, ja ennen kaikkea ihmisiä, kirjallisuuden ammattilaisiakin, mukaanlukien kirjailijoita, runoilijoita, kriitikoita ja tutkijoita.

Yritin uskotella lastussa myös, että anomuksessa olisi ollut 40,000 sivua. Ei pidä paikkaansa, sen sijaan siinä on 40,000 sanaa, ja koko anomuspaketin voi ladata ihailtavakseen täältä. Eikä siinä siis ole kuin vaivaiset 134 sivua kuvineen päivineen.

Täsmennän vielä ehdotusta sikäli, että anomusta varten pitäisi perustaa pieni vetäjien ryhmä. Ryhmä tulisi pystyttää jonkin tunnetun kulttuuriyhteisön ympärille, mieluimmin tietysti kirjallisen yhteisön.

Sellaisten kirjallisuuslehtien kuin Parnasso, Nuori Voima, Kaltio (vaikka kuuluukin sananvapauden vastustajiin), Kulttuurivihkot, Ny Tid, Image, Jänkä, Rutjanlinna, Kirjain, Kiiltomato, Tuli ja Savu, Satyyri, Särö, Lumooja, Vinski, jne pitäisi ehdottomasti olla hankkeessa takana kannustamassa, ruoskimassa, mainostamassa. Jokaisen kirjallisuusblogin pitäisi painostaa lukijakuntaansa asian taakse, mikäli itse kannattavat ajatusta.

Kirjalijaliittoa ei tietysti tulisi unohtaa eikä muitakaan kirjoittajajärjestöjä. Sellaiset poliitikot kuin Andersson ja Tuomioja tulisi saada ajatuksen tukijoiksi. Hakemusprosessi ei saisi kuitenkaan joutua poliitikkojen käsiin, eikä minkään poliittisen ryhmän omaisuudeksi, vaikka kirjallisuus, Parnasson taannoisen 'keskustelun' perusteella pääteltynä, näyttäisi olevan vasemmiston käsissä yleismaailmallisesti.

Hankkeen avulla saattaisivat jonkun tunnetun suomalaisen, ehkä jopa ruotsia puhuvan, Nobelin palkinnon saantimahdollisuudet parantua, joten nimitysvuonna saattaisi vaikkapa joku Carpelan voittaa sen, jos joku suomalaisista osaisi lobata asiaa ruotsalaisille oikein näiden omalla kielellä.

Johtoryhmän vallasta ja kokoonpanosta sen verran, että muistetaan mitä Pedro Calderón de la Barca sanoo näytelmässä "La Vida Es Sueño" (Elämä on unta):

''Jotta kukaan muu ei olisi tyranni,'' Basilio selittää, 'olen sellainen itse.''

Selvennyksen vuoksi, ja vaikka olenkin tunnetusti erityisen suuruudenhullu, en tarkoita yllä olevalla referaatilla itseäni, tämän lastun kirjoittajaa, vaan Helsinki UNESCOn City of Literature'ksi-ryhmää ja sen kaikkivaltiasta vetäjää.

Kaiken maailman kirjallisuuskaupungeista

2009-03-07T17:29:00.006+02:00

Kuva: Melbourne, City of Literature

Tyypillisen, eurooppalaisen, nenänvarttaan pitkin eteläisempiä maita katsovan, kulttuurinkyllästämän snobin tavoin olin ajatellut, että korkeakulttuurin löytäminen Australiasta olisi yhtä yllättävää kuin, jos aukaisisi Iltalehden ja löytäisi sen sivuilta Jaakko Hintikan kirjoittaman esseen gnoseologiasta.

Sitten astuin maankamaralle Australiassa ja käänsin nopeasti takkini: nopeammin kuin kissa aivastaa ja entinen taistolainen sanoo 'EU:n maataloustukiaiset'.

Nimittäin kaikkihan sen tietysti jo tietävät, että Melbourne on mailman kirjallisuuden pääkaupunki tai ainakin 'City of Literature', jos ei aivan pääkaupunki olisikaan. Yksi kolmesta. On ollut jo yli puoli vuotta.

Uutinen on varmaan aiheuttanut hyökyaallon vertaisia kirjallisia keskusteluja siellä Suomen kirjallisen kulttuurin mediassa, joten tämä uutinen ei – näin puoli vuotta vanhana – ole edes uutinen enää. Mutta kerronpa sen kuitenkin.

Siis tässä tulee: UNESCO on nimittänyt Melbournen maailman toisekse kirjallisuuden 'City'ksi'. Arvonimen jako näille kirjallisille kaupungeille kuuluu UNESCOn 'Creative Cities Network' –ohjelmaan, joka alkoi lokakuussa 2004.

'City' on yksi niistä epämääräisistä englanninkielen sanoista, joista ei oikein saa otetta (niin on tietysti suomen sana 'kirjallisuus' myös, mutta tässä lastussa otetaan huiman luottavainen hyppy ja oletetaan, että meillä molemmilla on sama, täsmällinen ja kaikenkattava käsitys 'kirjallisuudesta').

Kaikki city-sanan ymmärtävät ja useimmat ovat nähneet omissa kylissäänkin – jopa pelkkää savoa viäntävät, tosin pohjanmaata pönäkästi puhkuvista en ole aivan varma. Toisaalta ei sitä aivan täsmälleen ymmärrä oikein kukaan.

Uutinen Melbournen elevoitumisesta kirjallisuuden kaupungiksi (City of Literature) julkaistiin paikallisten kirjoittajien festivaalin (Melbourne Writers Festival) alla elokuun lopussa viime vuonna.

Ensimmäinen kirjallisuuden Cityksi nimetty oli Edinburg. UNESCO nimitti Melbournen tiukan ruikkaamisen ja muun mainostamisen, kehumisen, suoranaisen valehtelun tai ainakin häpeämättömän liiottelun ja muun sellaisen normaaliin markkinointiin ja kansainvälisiin neuvotteluihin liittyvän hölskynnän jälkeen.

Anomuspaketissa oli kymmeniätuhansia sanoa tiukkaa tekstiä ja sen 134-sivuisen tiivistelmän voi lukea täältä. Tiivistelmä alkaa näin:

'As a city of excellence and extraordinary diversity in literary activity, Melbourne is an ideal candidate for UNESCO City of Literature status... it is widely acknowledged as Australia's cultural capital...'

Eli jotenkin, että 'Kaupunkina( jotakin jotakin jotakin)...se tunnustetaan yleisesti Australian kulttuuripääkaupungiksi...' jne.

(Piru noita englannin kapulakielen lauseenvastikkeita kääntää. Pelkästään tuon ensimmäisen lauseen vuoksi koko kirjallisuuskaupunkianomus olisi pitänyt hylätä. Kapulakieltä voisi kutsua englanninkielellä vaikkapa 'acceptance by boring'-menetelmäksi.)

Melbournen jälkeen kolmantena City of Literature-arvon ansioistaan saanut kaupunki on Iowa City – 'city' siis jo oikealta nimeltäänkin ja ansioiltaan myös; erityisesti luovan kirjallisuuden alalla Iowa City ohittaa sekä ensimmäisen että toisen City of Literaturen, onhan siellä ehkä maailman kuuluisin luovan kirjoittamisen opinahjo, The University of Iowa Writers' Workshop, vanhin luovan kirjoittamisen tutkintoja tarjoava opinahjo Amerikassa ja kenties koko maailmassa.

Eli siinä mielessä Iowa City on vähän kuin Orivesi, tosin vielä toistaiseksi jonkin verran kuuluisampi ja kirjallisen kulttuurin historialtaan kauemmaksi ehtinyt.

Apropos Edinburg. Olen aina myös ajatellut jollakin tasolla, että Skotlannissa ei näkisi muuta kulttuurisesti jännittävää kuin australialaissyntyisen amerikkalaisen, Mel Gibson'in, juoksemassa itsensä mittaista miekkaa heiluttaen ja naama siniseksi maalattuna pitkin kanervikkoja hameenhelmat liehuen tuulettamassa sukukalleuksiaan, jotka varmasti kovasti tarvitsevatkin tuuletusta. Mutta ilmeisesti en ole Skotlannin kulttuuriin riittävästi perehtynyt.

Tosin onhan tunnettuja edinburgilaisia kijailijoita; Walter Scott etunenässä. Tietenkin on Robert Burns (Auld Lang Syne'n runoilija, kirjoitettu skotinkelellä ja sisältää säkeitä, joita kukaan ei ole vielä koskaan ymmärtänyt, eivät edes skotit itse, niin kuin hyvän runon tietysti nykytulkinnan mukaan tulee sisältääkin). Burns onkin kuvattuna tuossa edessäni olevassa, kauniisti kuvioidussa puna-kulta-tuhkakupissa, jonka käyttö on kielletty ehdottomasti talouden ylemmältä taholta), R.L. Stevenson (Aarresaari ja sen sellaista), Arthur Conan Doyle (joka lienee vähemmän tunnettu kuin luomistyönsä, Sherlock Holmes), Ian Rankin (Rebus-jännäreiden kirjoittaja), J.K. Rowling (Potterien ihastuttava äiti) ja Muriel Spark (mm. The Prime of Miss Jean Brodie) jne.

Voinkin nyt samalla paljastaa,Arvoisa Lukija, että yksi tänne Melbourneen muuttamiseni todellisista syistä oli itse asiassa se, että kuvittelin, kovin sinisilmäisesti, että täällä ei vapaalla kirjailijalla olisi ainakaan kovin suurta kilpailua. Kuvittelin kai, että täällä korkeammasta kirjallisuudesta vastaisivat jotkut juovuksissa ratsastavat 'jakaroot', jotka iltapuhteidensa ratoksi nuotiopiirissään sepittävät silloin tällöin laulun roo'lle tai kuulle tai jollekin muulle luonnossa tapaamalleen ihmeelle. Mutta näin ei hyvä Arvoisa Lukija, valitettavasti, ole todellinen asianlaita.

Pelkästään Melbournessa on kaupunkilaisten oman luotettavan todistuksen mukaan yli 94,000 kirjoittajaa – writer (taas yksi niitä käsittämättömän selittämättömiä sanoja) – ja lisää on tulossa joka päivä. Australiassa 'jokainen', joka haluaa ryhtyä kirjailijaksi muuttaa jossakin vaiheessa Melbourneen, jonka kirjakuohuissa syntyy huikeita ajatuksia jopa luomattomille kirjoittajille, luovista kirjoittajista puhumattakaan. Melbournessa elää ja vaikuttaa yli 1300 oikeaa kirjailijaa (32 % kaikista Australian kirjailijoista).

Australia on kirjoittajiensa lisäksi onneksi myös lukijoiden maa. Hiljan tehdyssä lukutaitoarvioinnissa (OECD) Aussit tulivat neljänniksi. Edellä olivat, tietysti, Suomi sekä Canada ja Uusi-Seelanti.Täälläkin kolme-neljäkymppiset naiset ovat tärkein kirjankuluttajaryhmä.

Pysyäkseen kirjallisuuden suurkaupunkina, melbournelaiset perustivat kirjojen, kirjoittamisen ja ideoiden keskuksen (Centre for Books, Writing and Ideas) Viktorian Kansalliskirjaston tiloihin Melbournen keskustassa. Sinne tulee aikoinaan (mahdollisesti meidän eteläläisten talven aikana) sijoittumaan useita kirjoittamisesta kiinnostuneita organisatioita; sellaisia kuin Victorian Writers Centre, Australian Poetry Centre ja tietysti Melbournen kirjoittajien festivaali (Melbourne Writers Festival).

Että sellaisia kirjallisia uutisia pienestä mutta savuisesta Viktoriasta. Kohta kirjoitan näistä asioista enemmän, jos ehdin tai muistan.

Entä sitten? saattaisi Arvoisa Lukija kysäistä ja ihan aiheellisesti.

Sitten tietysti perustamaan ja ruikkaamaan kirjallista city'ä Suomeen. Ehdokkaita on varmaan useita.

Orivesi olisi hyvä ehdokas, mutta sen olisi ehkä syytä antaa kasvaa sekä koossa että kirjallisessa historiassa vielä vähän aikaa. Ehdokaskaupungissa tulisi asukkaiden puhua kohtuullista englantia ilman voimakasta paikallista korostusta, joten Rovaniemi, Kuopio ja Oulu jäänevät ehdokaslistan ulkopuolelle. Jyväskylä olisi erinomainen valinta, mutta sen nimeä ei kukaan terveen kirjoissa kulkeva ulkomaalainen kirjailija osaisi kuitenkaan lausua oikein – ainakaan selvinpäin, jos joku kirjailija nyt sattuisi selvinpäin jotakin lausumaan.

Paikkakunnan pitäisi kai olla kuuluisa kirjallisista kirjailijoistaan, joten Turku pelkkänä poetiikkakaupunkina ei tulle kysymykseen ja Tamperetta ei tietysti muutenkaan voisi ottaa lukuun kulttuurikaupunkina.

Jäljelle ei oikeastaan jää kuin, välivaihtoehtona, Mäntsälä ja Helsinki.

Mäntsälään voisi hyvin sijoittaa kirjailijoiden kansainvälisen konferenssin, joka voitaisiin kaukonäköisesti varastaa Mukkulasta ja sijoittaa lähemmäksi Kehä III:sta, mikä olisi tietysti aivan oikein ja kohtuullista jo osanottajien matkakulujen vuoksi, ja voitaisiin hyvinkin laskea suurten, suomalaisten kulttuuritekojen joukkoon. Tuskin edes mukkulalaiset siitä suuremmin välittäisivät. Siirto olisi ensimmäinen vaihe siirtotrilogiasta: seuraavassavaiheessa Mukkula sijoitettaisiin kulttuurikaupunki Järvenpäähän Tuusulanjärven lempeille rantanurmille ja kolmantena askeleena Kolmen sepän patsasaukio nimetään päällystyksensä vuoksi Mukkulaksi ja konferenssi pidetään Vanhan terassilla.

Helsingissä sijaitsevat jo sekä kansallinen kirjastomme että Dubrovnik, Kosmos sekä Elite, joilla kaikilla on pitkät kirjalliset perinteet takanaan ja kaupungissa asuu joitakin kirjailijoitakin, joku kirjailija on jopa saattanut syntyä Helsingissä, tosin useimmat lienevät syntyneet maatiloilla kirkonkylän kellojen kuuluvuusalueilla jossakin Turussa, Tampereella ja Kuopiossa.

Valtion tukemia kirjallisuuslehtiä on Helsingissä kai enemmän kuin sanomalehtiä koko maassa. Kirjallisuuskriitikoita ja kirjallisuuden tutkijoitahan Helsingissä on jopa jokaisessa korttelikapakassa yhtä paljon kuin muualla Suomessa yhteensä, joten se puolikin olisi jo nyt kunnossa.

Lisäksi monet helsinkiläiset osaavat lukea, jotkut jopa kahdella tai kolmella kielellä.

Eliten edessä oleva kirjailijapatsas voisi osoittaa hakemuksessa miten suurella kunnioituksella suhtaudumme kirjailijoihimme. Lisäksi joku helsinkiläiskirjailija on melko varmojen spekulaatiopremissien perusteella arvioiden melkein voittanut Nobelin palkinnon useina vuosina peräkkäin, valitettavasti varsinaista kirjallisuuspalkintoa ei hänelle ehditty, lähinnä kirjallisuuspalkinnon jakokiireiden vuoksi, antaa.

Joten siitä vaan, ennen kuin Tukholma, Luleå, Upsala tai Malmö tai – Herra hyvästi varjelkoon – Oslo, menevät suomalaisten edelle ja ennen kuin kirjallisuuskaupungin mainosarvo tajutaan muuallakin maailmassa ja kilpailijoita tulee liikaa.

Myöhästymällä saattaisi siis Suomelle – tai tarkemmin Helsingille tai, väliaikaisesti, Mäntsälälle – käydä samoin kuin siinä EU:n ruokahallinnon sijoituksessa, ja joku Berlusconi tulee ja hurmaa viehättävän presidenttimme siinä määrin, että Suomi luopuu koko luovan kirjallisen kulttuurin asiasta vienosti punastuvin poskin.

Menenkin tästä puutarhaan pikatupakalle kehittelemään tätä erinomaista ajatusta eteenpäin ja samalla tervehdin nyt raskaana olevaa naapuria, kettukusu-äitiä, joka on ajanut teini-ikäisen tyttärensä muille maille. Ja voin vaikka kysäsitä hänen neuvoaan tässä kirjallisen kulttuurin asiassa. Onhan hän ulkomaalainen.

Nuoresta Voimasta, Marxista ja hämäryydestä

2009-03-04T15:44:00.013+02:00

Kuva Nuori Voima numero 1/2009

Aluksi vähän Lassi Nummea:

Kuusien pysty seinä.
Raoista taivaan ulottuvuus, valon täyttämä,
valkea, harmaa.
Apilapälvet suitsevat mettä,
kaupunki pysyttelee näkymättömissä,
ja muutkaan maan piirteet eivät maanittele
katsetta, joka tyytyy tähän:
kuusiin, apilanurmeen ja tiehen,
ja valoon kuusenlatvojen takana.

Groucho Marx on kuulemma sanonut, että:

"Outside of a dog, a book is man's best friend. Inside of a dog, it's too dark to read."

Niin kuin monia englanninkielisiä huulia (tai idiomeja tai ’pun’eja), tätäkään ei voi oikein kunnolla suomentaa menettämättä sen kärkeä, erityisesti sanaleikki – sanojen leikki, on mahdottomuus kielestä toiseen.

Sanaleikkiä ei tietysti voi kääntää, koska sanat eivät ole samoja vaikka ajatukset ehkä olisivatkin. Siksi kai selväsanaista proosan tarinaa voidaan ’helposti’ kääntää kieleltä toiselle, runoutta ei oikein voi, paitsi eeppistä runoutta, joka on oikeastaan vain formuun taottua proosaa.

Miten kääntäisi tuon yläpuolella olevan Lassi Nummen runon? Katso vaikka sanojen ’ulottuvuus’, ’apilapälvet’, ’suitsevat’, ’mettä’, ’maanittele’ ja ’apilanurmeen' käyttöä. Vaikeita suomalaisia sanoja, vaikeita suomalaisia ajatuksia.

Tietysti pystyvä kääntäjä keksii niillekin jonkinlaisen näpäkältä näyttävän käännöksen, mutta uudelleen uudessa kielessä syntynyt runo ei esitä samaa ajatusta, samoilla sanaleikeillä, samalla kulttuurin ajatusmaailmalla.

Runoa ei voi kääntää. Runon kääntäminen on turhaa.

Tällaistakin tuli mieleen, kun lueskelin postilaatikkoon juuri tupsahtanutta ’kirjallisen kulttuurin’ Nuori Voima –lehteä numero 1/2009, jonka teemana on ’Kielto’. Nuoren Voiman tulo postilaatikkoomme, jostakin selittämttömästä syystä, saa puolison nauramaan kippurassa ja purskahtamaan uuteen nauruun aina, kun näkee minut, äskettäin pestyissä ja silitetyissä, lähes sopiviksi kuluneissa samettihousuissa, ahmimassa Nuoren Voiman suuria ajatuksia.

Ja siitä tulikin mieleen, että apropos, eikö Nuori Voima kilpailekin jo liikaa Niin ja Näin –lehden kanssa?

Pitäisikö sen palvella enemmänkin kirjallisen kulttuurin hiekkalaatikoilla asioita kurapuvuissaan ihmetteleviä nuoria voimia, eikä niitä muutamaa asioista samalla hämärällä tavalla ajattelevaa akateemista spekuloijaa, jotka häärivät muutenkin kulttuurin vallankahvojen tuntumassa sumuttamassa tavallisen kirjallisen kulttuurin kuluttajan muutenkin sumuisia ajatuksia.

(Tietysti paluu johonkin 40- ja 50-lukujen Nuoren Voiman tapaiseen askartelukerhomaiseen alennustilaan olisi pähkähullua, mutta saattaisi jostakin sen aikaisen alennuksen ja nykyisen yliälyllisen ylennyksen väliltä löytyä jonkinlainen 'suurta lukijakuntaa' tyydyttävä kompromissi, jos sitä oikei yrittäisi löytää.)

Mutta erityisesti tuo ylläoleva kääntämisongelma tuli mieleen Nuoren Voiman takakannen runosta ’ei kumpikaan’, jossa Samuel Beckett oli sanonut jotakin, jonka Caj Westerberg oli kääntänyt joksikin muuksi.

Kumpikin, runoilija ja kääntäjä, jäävät ymmärtämättömiksi eri lailla ja samalla kuitenkin samalla lailla. Siinä alleviivautuu molemmille osittain yhteisen kulttuuripohjan kurjuus ja ihanuus.

Ja runohan päättyykin sopivasti näihin neljään eiku viiteen!!! riviin, joita Nuoren Voiman toimituskunta on varmasti suurella ajatuksella ja ihaillen pelokkaasti katsellut.

”...
kuulumattomat askeleet ainoa ääni
kunnes viimein lopullinen pysähdys, lopullisesti poissa itseltä ja muulta
ei enää ääntä
enää hiipumaton kevyt valo huomiotta jääneeseen ei kumpaankaan
sanomattomaan kotiin”

P.S Noita rivejä pitäisi olla siis viisi, blogin palstaleveys ei oikein sovi pitkille runoriveille. Samalla lisäsin omaan tekstiosaani yhden tärkeän, unohtuneen sanan.

Konnia ja romanttisia laulelmia

2009-02-23T16:35:00.006+02:00

Kuva: Mick Jagger Ned Kellynä DVD-kotelon kannessa

Sanoin tuon edellisen lastun kommenteissa, että Ned Kelly, jonka virtuaaliystävä Ripsa toi hurjana velloneessa keskustelussa esille, oli Australian Hallin Janne. Ja Ripsa kommentoi, että hänen näkemänsä Ned Kelly-elokuva, jossa turpeahuulinen Mick Jagger näytteli parrakkaana, ja kovasti oikean Ned Kellyn näköisenä, tätä Ned-konnaa, ei ehkä ollutkaan lainsuojattomien kuva.

Laajennan tässä vastauskommenttiani blogimaailman ikioman Niets... Niitz... äh, siis filosoffin Rauno Räsäsen tapaan muidenkin Arvoisien Lukijoiden katsottavaksi, ovathan kyseessä arvokkaat palat sekä entisen että uuden kotomaan kaunista kuvaa, sen suloisia äidinkasvoja ja niin pois päin.

Hallin Janne (Juhani Heikki Juhaninpoika Mattila) on tietysti meidän kaikkien tuntema romanttinen lainsuojaton – niin kuin oli tämä Ned Kellykin. Ja Rosvo-Roope, Pohjanmaan puukkojunkkarit, Jesse James, Robin Hood, jopa Attila ja ehkä Lallikin voidaan panna samaan kasaan ja monet muut historian kaunistamat ryövärit, tappajat ja muunkinlaiset konnat. Don Juania, Sinipartaa tai Kreiviä ja Lemminkäistä mitenkään unohtamatta, tosin – kiirehdin tässä heti lisäämään – Kreivi ei tietysti ollut kovinkaan suuri konna – ei ehkä konna ollenkaan, vaikka naisia naurattikin ja varmasti ansaitsi – sananmukaisesti – kovalla työllä laulunsa ja ’romanttisen’ maineensa siinä kuin nämä muutkin.

Ned Kelly on kuuluisin Australian out-back-ryöväreistä, joita täällä kutsutaan hellittelynimellä ’bushranger’, jonkinlainen eufemismi sekin niinkuin englantilaisten ’highwayman’ tai amerikkalaisten ’outlaw’, joissa kaikissa on sellainen seikkailun, romantiikan ja kansansankarin silaus, josta ei päässe eroon vaikka kuinka heidän rötöksistään rötöksinä lukisi ja kuulisi.

Ned oli irlantilaista syntyjuurta, joku ilkeämilinen voisi sanoa että tietysti, mutta tässä blogissa ei ilkeillä sillä tavalla. Nedin isä karkotettiin Australiaan joistakin varkausrötöksistä syytettynä ja pojat lienevät saaneet samoja geenejä. Toimittivat ensin kaikenlaista pikkurikosta ja siirtyivät vankilakierteessä aina vain suurempiin, ampuivat kolme poliisia ja lopulta ammuttiin Glenrowanin romanttisessa ja vielä pensaspaloilta säästyneessä koillis-Viktorian pikkukaupungissa kovan tulitaistelun jälkeen. Tosin Ned itse jäi haavoittuneena henkiin itsetehdyn ja hurjannököisen rautahaarniskan avulla ja hirtettiin parannuttuaan hirtettävään kuntoon Melbournen keskustassa sijainneessa vankilassa, Old Melbourne Gaol, joka on sittemmin museona.

’Bushranger’it olivat pääasiassa eurooppalaisia, alunperin rangaistussiirtoloista karanneita vankeja, joilla ei karattuaan harvaanasutussa maassa liene ollut mitään muuta mahdollisuutta toimeentuloon kuin toisten ryövääminen. Tasmanialaiset ’busrangerit’ olivat erityisen kovia kundeja, siellä piti jossakin vaiheessa laittaa armeija asialle, koska konnia oli puskat täynnä niin, että tavalliset kunnon maanviljeliät eivät pystyneet edes maataan viljelemään saati sitten suojelemaan naisväkeään romantiikannälkäisiltä puskakonnilta. Olipa Tasmaniassa jopa aboriginaali ’bushranger’ nimeltä Musquito, aboriginaalijoukko ryöväsi ja raiskasi valkoisia maanjusseja, jotka itse asiassa taisivat olla suurempia konnia, olivathan he – tosin aivan laillisesti ja Englannin kuninkaan luvalla – ryöstäneet alkuasukkailta hyvät viljelymaat. Vaikka eiväthän he maata halunneet viljellä, mutta viettivät muuten mukavaa elämää impivaaralaisessa korvessaan ennen valkoisen miehen tuloa.

Näissä Australian takametsien rikoksissa on jälkimaailma ollut kovasti rikollisten puolella ja heidän surkeaa tilannettaan – köyhyyttä ja sen sellaista – on käytetty selityksenä ja puolustuksena kanssa. Mutta useimmiten sen kaltainen selittäminen nykyajassa on turhaa ’kuumaa ilmaa’, Kellyt eivät olleet ainoita köyhissä ja kovissa oloissa puskassa eläneitä – edes irlantilaisia – ja läheskään kaikista ei tullut rikollisia. Irlantilaisista en tosin ole täysin varma.

Romanttisia sankareita näistä konnista usein tehdään ja koreita unia nähdään. Ja tehtiin laulujakin. Eino Leino taisi sanailla Hallin Jannesta mm. jotenkin näin:

’...Hei, Hallin Janne se helistää ja vieno on Jannen vaski.
Pappilan Manta se purtilohon piimävelliä laski.

Hallin Janne se hoilottaa, että "tule sinä tyttö rekeen!"
Pappilan Manta se purtilon pistää Hallin Jannen eteen...

...Hallin Janne on hampuusi ja puistaa pullon kaulaa.
Ja toinen kun tulevi hoilottaja, niin sille hän laulun laulaa

"Hei, rakkaus se on kuin palsamipuu, ja laulu kuin elämänlanka!
Mut kukapa sen uskoi sen tytön pilkan niin kovasti koskevankaan?!’

Loppuun vielä Gustaf Frödingin Eino Leinon suomentamia sanoja runosta Lemmenlaulu (En kärleksvisa, 1898):

’...
Uni kaunis, vaikka vain unta,
oli kaunis se kuitenkin,
...’

Aamusta, säästä ja Australian metsäpaloista

2009-02-11T04:13:00.005+02:00

Kuva Hanhensulka: Murrindindin metsää, jota on nyt palanut 100,000 hehtaaria, kaikkiaan tulet ovat tuhonneet yli 300,000 hehtaaria Viktorian metsiä. Kuva otettu lokakuussa 2008, huomaa runkojen mustuus jälkinä aikaisemmista metsäpaloista, metsä jää henkiin ja uudistuu.

Aamuaurinko herätti äsken linnut ja ne puolestaan viattoman unta nukkuvan bloginpitäjän.

Täällä maailman eteläreunalla eivät monet paikallislinnut laula vaan rääkkyvät rumilla äänillä. Varikset, korpit ja harakat huutavat kuin hädässä olevat naiset tai lapset. Ääni on samalla tavalla selkärankaa ja niskavilloja värisyttävän karmaiseva kuin siellä Suomen suloisilla saloilla silloin tällöin yössä kuuluva naarasketun valituskiljaisu.

On kesäisen keskiviikon viileä aamu. Laillinen kastelupäivä.

Viime lauantai oli niin kuin mikä tahansa tavallisen oloinen kesän lauantaipäivä.

Aamulla puoli seitsemän aikaan ei ollut kuuma. Ilma oli kirpeän kirkas, juuri sopivan oloinen ensimmäisen kahvin nauttimiseen puutarhan kesäntuoksuisessa aamurauhassa. Vielä ennen puoltapäivää sitä ajatteli, että meteorologit, nuo tieteen nimissä arvauksiaan tekevät ennustaja-eukot ja –ukot, olivat tapansa mukaan väärässä. Puolenpäivän jälkeen täytyi myöntää, että oikeassahan ne ennustajanpenteleet olivat; lämpötila iltapäivän kirkkaimpina tunteina nousi ennätyskorkeuteen. Melbournessa mitattiin 46.4 astetta hellettä.

Tai sitä ei enää oikeasti voinut kutsua edes helteeksi.

Suomenkielessä ei sellaiselle säätilalle kai edes ole sopivaa nimitystä, eikä ehkä muissakaan kielissä. Tai ehkä suomenkielen ’korventaa’ sanasta voisi sellaisen nimisanan väännellä, mutta sitä ei ole väännelty ehkä siksi, että suomalaisissa oloissa ei korventavaa hellettä juuri ole ollut (lukuunottamatta jääkauden jälkeisiä paria vuosituhatta jolloin Suomeniemenkin ilmasto oli paljon nykyistä lämpimämpi, mutta se ei nyt kuulu tähän). Voi olla, että Australian alkuperäisasukkaat pystyisivät nimeämään korvennuksen yhdellä sattuvalla ja napakalla sanalla, mutta sitä en tiedä – enkä kovin montaa muutakaan abo-sanaa. Enhän ennen tänne tuloa juuri edes tiennyt, että aboriginaalikieliä on/oli niin monta kuin oli, alun perin yli 200 ja vieläkin useita kymmeniä eläviä kieliä, jotkut jopa kirjakieliksi saakka kehitettyjä – tosin vasta aivan viime vuosina ja maahantunkeutuneiden kolonialistien toimesta.

Tuntuu usein siltä, että mitä enemmän tietää sitä enemmän huomaa ikuisesti paikkaamattomiksi jääviä tietoaukkoja, puhumattakaan siitä, että tiedon lisääntyessä huomaa tietävänsä suhteellisesti ottaen aina vain entistä vähemmän. Tunne saattaa olla samanlainen kuin Döbelnillä Juuttaalla, vaikka sitäkään en tietysti tiedä, kun – korkeasta iästäni huolimatta – en ollut vielä Juuttaalla aukkoja täyttämässä.

Mutta viime lauantaista piti oikeastaan puhua. Ja ihmisluonteesta ynnä luonnon voimista ja vähän kai ilmatilan lämpenemisestäkin.

Kuvat Viktorian metsä- ja pensaspaloalueilta ovat unohtumattomia.

Sisämaan aavikoilta puhaltanut kova ja kuuma pohjoistuuli oli lietsonut tuossa tuokiossa paloalueen liekit kiitäviksi tulivirroiksi, joita ei edes yritetty sammuttaa, ne hyppelivät minne tahtoivat ja tuhosivat mitä halusivat – sattumanvaraisesti ja oudolla tavalla valikoivasti.

Joku sielukkaan vanha puinen talo seisoi tulien jälkeen jonkin karrelle palaneen metsän reunassa koskemattomana kuin häävuoteelleen valmistautuva morsio ja viiden metrin päässä sen kulmalta oli kasa mustuneita tiilejä muistomerkkinä uudenaikaisesta, vielä sieluttomasta ja nyt täysin tuhotusta talosta, jonka oli ollut tarkoitus kestää tiiliseinineen vuosikaudet kunnes olisi ollut tarpeeksi vanha ansaitsemaan talosielunsa.

Jonkun kaupungin kirkosta oli pystyssä vain itäpään mustunut seinä kuin lahonneen hampaan tynkä. Armonrukouksia ei siitä kirkosta ilmeisesti oltu kuultu siellä, minne rukokset oli lähetetty. Toisella puolella tietä paikallinen pubi sen sijaan oli koskematon. Ehkä paikallisten kaljaa janoavien rukoukset kaljansuojelujumalalle, Pellonpekolle (vai pitäisikö näin kansainvälisesti sanoa Seilenokselle, viinin jumala Dionysoksen aasilla ratsastavalle ja isomahaiselle Sancho Panchalle), olivat olleet armolahjaa janoavien rukouksia voimakkaampia. Rukousten erilaiset lopputulokset kuvaisivat ehkä australialaista sieluakin juuri oikealla tavalla. Myös paikallinen poliisiasema oli tuhoutunut juuriaan myöten, vain sinivalkoinen kyltti osoitti mustuneen alakuloisena vinossa seisten sen entistä paikkaa.

Televisiossa tunti toisensa jälkeen tulivirtojen pahoinpitelemät ihmiset kertoivat ihmeellisiä tarinoita selviytymisestä, tuhosta ja kuolemasta.

Mieleen jäivät erityisesti kotinsa menettäneen viehättävän näköisen ja rauhallisesti asiaansa puhuvan naisen – ehkä paikallisen englannikielen opettajan tai kirjastonhoitajan – kaunokirjallisen kuvauksen alkulauseet yllättäen nenän alle työnnettyihin monikansallisiin mikrofoneihin:

’It came roaring over the hill. We were the first ones hit. There was a small house –owned by us – next to our home. It was vaporised...’

Muita kertomuksia, vakavan surullisia tarinoita, itkunsekaisia vuodatuksia tai kertomuksia sukulaisten tai tuttavien iloisesta löytämisestä. Joku lihava, vanhahko mies summasi kaikkien puolesta:

’Olemme pakolaisia, kai onnekkaimpia pakolaisia maailmassa, meillä on niin monta huolenpitäjää...’

Ja niin olikin. Koko rikkaan, kehittyneen yhteiskunnan voimien yhteisvaranto valjastettiin avustustoimintaan. Punainen risti ja Pelastusarmeija ruokkivat, juottivat ja majoittivat ’pakolaisia’ suoriin riveihin pystytettyihin sotilastelttoihin. Ruokaa tuli alueelle enemmän kuin oli ihmisiä syömään ja rahaa kerääntyy vieläkin eri keräysten pankkitileille miljoonan Au-dollarin verran tunnissa.

Viktoriassa on Suomen verran asukkaita – viitisen miljoonaa, koko Australiassa on vähän yli 20. Kuten muuallakin Australiassa lähes kaikki asuvat kaupungeissa, Viktorian tapauksessa lähes neljä miljoonaa Melbournessa ja loput muutamassa muussa aluekeskuksessa; kuten Geelongissa, Bendigossa, Ballaratissa, Mildurassa jne. Vain pienehkö osa asuu pensaspaloille alttiilla metsäalueilla. Asutus siellä on harvaa, ns. kaupungit pieniä ja löysästi rakennettuja rakennusten välissä olevine pensaikkoineen ja samoine puineen kuin ympäristön metsissäkin on. Vuosittaiset metsäpalot eivät yleensä osu kuin muutamaan syrjäiseen asuintaloon, yleensä ilman kuolonuhreja, ja polttavat vain metsää, jonka uusiutuminen ja terveys ovat riippuvaisia säännöllisistä tulista. Eläimiä kuolee, mutta luonto pitää jatkuvuudesta huolta.

Nyt viikkoa ennen näitä lauantain metsäpaloja päiväkausia kestänyt helleaalto (joka päivä noin 40 astetta) oli kuivannut metsänpohjat perusteellisesti alueilla, joilla ei ollut laajoja metsäpaloja moniin vuosiin joten aluskasvillisuuden pensaat ja tuulien kaatamat puut ja muu tulenruoka olivat kuin valmiiksi kaskeksi kolottua, kaadettua ja kuivattua raiviota. Tarvittiin vain sytyttäjiä.

Niiksi löytyi luonnollisten Jumalan iskujen lisäksi muutama ilkeäluonteinen mutta ahkera pyromaani, joita on kai suhteellisesti ottaen saman verran kaikissa yhteiskunnissa, niin kuin kai muitakin ns. poikkeamia normista. Niin saatiin aikaan massamurhaavien tulien meri.

Tätä kirjoitettaessa – on jo yö – yli tuhat kotia on tuhoutunut, huhujen mukaan yli 300 ihmistä palanut kuoliaaksi,7000 ihmistä on pakolaisina omassa maassaan entisen kotinsa raunioiden lähettyvillä telttakylissä, autoja on pitkin metsien pakoteitä palaneina rojuina – joissakin vielä tulipalon uhreja sisällään, karjaa on tuhoutunut paljon enemmän kuin ihmisiä ja Viktoria on sekasotkun partaalla. Itään meneviä teitä on suljettu iso joukko, sähköt ovat poikki laajoilta alueilta, kymmeniä kouluja on suljettuna ja Melbournen kallisarvoiset vesivarastot ovat uhattuina vielä palavien tusinan roihun kulkiessa sinne tänne pitkin mustunutta maaseutua kääntyilevien kovien tuulien kuljettamina.

Ikuisena teknologia-optimistina ihmettelen otsa rypyssä, että emme vieläkään hallitse edes maanpinnan luonnonvoimien tuhovoimaa tätä paremmin. Palomiehiä on paloalueilla noin 5000 – suurin osa vartavasten perustetun Country Fire Authority’n vapaaehtoisia miehiä ja naisia, ja lisää pensaspaloihin tottuneita on tulossa Amerikasta ja Uudesta Seelannista.

Ihminen ei oikeastaan ole laumaeläin, ei enää, vaikka niin usein tulee humalapäissään väitettyä ja itse asiassa vahingossa todistettuakin. Laumaeläimenä olemisen yhtenä edellytyksenä on kai vapaan tahdon olemattomuus. Itse oletan että lajini muillakin jäsenillä on vapaa tahto, koska kovasti tunnen, että minäkin sen omistan.

Sen sijaan olemme yhteisöeläimiä; vapaaehtoisen pakon ajamina asumme lajitovereiden kanssa, kun emme muuten tulisi toimeen; emme kaupungeissamme, jos niiden tarjoamat palvelut ja suoja lakkaisi toimimasta, emmekä luonnossa, joka tietää miten puraista kiukkuisesti pistävän puraisun persuuksimme aina kun tulemme liian varmoiksi itsestämme ja yhteisöstä.

Yhteisön jäseninä valitsemme asuinpaikkamme vapaan tahtomme mukaan, joko suhteellisen riskittömissä kaupungeissa tai maalla, jossa riskit jopa nykyaikanakin ovat selvästi kaupunkia suuremmat, jopa siellä suomalaisessa Impivaara-idyllissä – puhumattakaan Australian kaltaisesta puolivillistä maasta, jossa – jos selviät metsäpalosta tai tulvasta – koloistaan savustettu käärme voi tuikata kuolettavan puraisun nilkkaasi tai tulvavesien kotipihoille kelluttama krokotiili napata suihinsa.

Jokainen näiden tuhoutuneiden kotien omistajista tiesi tarkasti tulipaloriskin olevan olemassa ja kuinka vähentää riskiä valmiustoimin, joita paikalliset palokunnat kiertävät säännöllisesti opettamassa pensaiden asukkaille. Ennen viime lauantaita, koko alustavan viikon kaikki televisio- ja radiokanavat toistivat Viktorian pääministerin suulla voimassa olevan politiikan mantraa: ’jos lähdet tulta pakoon, lähde ajoissa; jos päätät taistella sitä vastaan, pysy talossasi, tee valmistelut ajoissa äläkä missään tapauksessa lähde liian myöhään pakoon tulien ympäröimille, savuisille teille, se on liian vaarallista...’

Nimittäin Viktoriassa metsäpalot tammi- ja helmikuussa eivät tapahdu yllättäen, vaikka joku raiteiltaan vinksahtanut pyromaani niitä sytyttäisikin. ’Kaikki’ jotka jäivät talojaan puolustamaan olivat valmistautuneet siihen varaamalla riittävästi vettä, takaamalla sähkönsaannin vesipumppuihin erillisillä generaattoreilla ja varmistamalla ’turvallisen’ paikan, johon piiloutua, jos henkikulta olisi uhattuna. ’Kaikkia’ tiesivät kuinka vaarallista oli lähteä viime hetkellä pakoon juosten tai edes autolla. Australialainen metsäpalo etenee nopeasti ja on normaalisti ylittänyt polttamansa alueen muutamassa minuutissa. Mutta tämä ei ollut tavallinen palo. Sille oli riittävästi energiaa ja polttoainetta ja tuho oli sen mukainen.

Tuhoisia paloja sattuu silloin tällöin. Edellisestä on nyt 25 vuotta. Siinä palossa tuhoutui 1764 taloa ja Viktorian alueella kuoli 47 ihmistä. Ja muitakin tuhoisia paloja on tapahtunut, kuten 1919, 1926, 1932, 1939 ja 1944. Suurin palo oli ollut vuonna 1851, sitä kutsutaan nimellä Black Thursday (Musta Torstai). Ja paloja on tapahtunut niin kauan kuin Australian metsät ovat olleet olemassa, siksi metsä itse ei pala maantasalle, se antaa kuorensa palaa pois, ja kylkiensä mustua, mutta jatkaa itse kasvamistaan niin kuin aina ennenkin.

Näin ollen tästä tuhosta ei pääse syyttämään edes ilmatilan lämpenemistä, vaikka sellaistakin on jo televisiossa jotkut tehneet. Syypää on luonnon suunnaton voima, jonka yksinvaltaa vastaan yhteisö yhteistyössäkin on liian vähävoimainen.

Viime lauantai oli ehkä kuumin muistiin merkitty päivä, mutta kuumempia on varmasti monia ennen kuin kirjaaminen aloitettiin maahanmuuttajien toimesta vuonna 1788. Ja vielä kuumempia on tulossa, eikä tämä suurpalo tule olemaan viimeinen. Kaikkihan sen täällä tietävät.